Timo Aron blogi

Kuntauudistus on enemmän kuin kuntauudistus

2011-12-27T04:37:00.000-08:00

Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan sisältyvä kuntareformi herättää suuria tunteita. Epäilijät ovat leimanneet uudistuksen mm. hirviöhankkeeksi, kuntadarvinismiksi ja hallituksen sanelupolitiikaksi. Ymmärtäjät korostavat suurempia yksikkökokoja, palvelurakenteen ja – verkon uudistamista, tuottavuutta jne. Yksi asia on tullut harvinaisen selväksi: kuntauudistuksessa on kyse enemmän kuin kuntauudistuksesta.

Kunta- ja palvelureformit ovat epäonnistuneet 1970-luvulta alkaen. Muutoksia on padottu tai siirretty aina tulevaisuuteen. Kuntatalouden ja demografian kovien haasteiden edessä siihen ei ole enää varaa.

Kuntarakenteemme muistuttaa Jorma Rasinmäkeä lainaten yhä enemmän arkeologista kaivukohdetta. Kaikki uudet lait, asetukset, määräykset, ohjeet jne. tulevat aina kerroksellisesti entisten päälle vanhaa karsimatta.

Suuri joukko kuntia on kiintynyt pyhiin kunta- ja hallintorajoihin, vaakunoihin ja suljettuihin reviireihin.

Kuntarajavartiolaitos –henki elää vahvana.

Katse on siirrettävä omista kengänkärjistä pidemmälle. Kaksi kysymystä korostuu: miten turvataan hyvinvointipalvelut ja miten kunta- ja aluerakenne saadaan tukemaan taloudellista kasvua.

Hyvinvointipalveluiden turvaaminen

Yhtälö on ilkeä: valtio ja kunnat joutuvat taloudelliselle ”hevoskuurille” velkaantumisen pysäyttämiseksi, väestö ikääntyy, julkisten palveluiden tarve kasvaa ja kuntien väliset erot repeävät.

Kuntaperustainen hyvinvointimalli luotiin täystyöllisyyden yhteiskunnassa 1970-1980–luvuilla. Työikäisten suuri määrä suhteessa huollettaviin mahdollistivat palveluiden laajenemisen. Huoltosuhde heikkenee rajusti, kun suuret ikäluokat tulevat eläkeikään ja työmarkkinoille tulevat nuoret ikäryhmät käyvät ohuemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.

Muutama esimerkki Porin seudulta kertoo paljon. Joka viides asukas on nyt yli 65-vuotias, mutta osuus nousee joka kolmanteen 2020-luvun aikana. Vanhustenhoitoon, kotipalveluihin ja palveluasumiseen liittyvät reaalimenot nousevat kaksinkertaiseksi ja perusterveydenhuollon 1,5 kertaa nykyistä suuremmiksi. Laskennalliset ikäsidonnaiset sosiaali- ja terveysmenot nousevat noin 100 miljoonalla eurolla.Lasten ja vanhusten määrä ylittää työikäisten määrän joka kolmannessa kunnassa. Kriittinen raja ylittyy mm. Harjavallassa, Merikarvialla ja Siikaisissa.

Haaste 2: Kunta- ja aluerakenteen trimmaaminen

Toinen iso kysymys liittyy kuntarakenteeseen. Kuntarakenne on polarisoitunut ja pirstaloitunut.Väki vähenee kahdessa kolmesta kunnasta, joka toisessa kunnassa asuu alle viisi tuhatta ihmistä ja joka kolmannessa kunnassa syntyy alle 30 lasta vuodessa. Samanaikaisesti neljä viidestä suomalaisesta asuu 20 suurimmalla kaupunkiseudulla. Demografian ja kuntatalouden näkökulmasta kuntakentällä on liikaa elinkelvottomia kuntia.

Rakenteen pitää perustua toiminnallisuuteen ja asiointiin, ei hallinnollisiin rajoihin. Porin työssäkäyntialue on tästä hyvä esimerkki. Alueella on nykyisin kahdeksan kuntaa ja 121 000 asukasta, mutta 30 km säteellä Porin torilta asuu peräti 90 % koko alueen väestöstä. Alue on rakenteeltaan yhtenäinen ja luonnollinen kokonaisuus, jonka kuntien välillä on vahva keskinäisriippuvuus ja materiaalinen runko (yhteydet). Yhtenäinen taajamanauha ulottuu Mäntyluodosta Harjavaltaan saakka.

Suurten kaupunkien merkitys korostuu kansantalouden ”kasvukoneina”. Tulevat reformit onnistuvat tai kaatuvat sen mukaan, miten ne toteutuvat Porin kaltaisilla suurilla kaupunkiseuduilla.

Kuntauudistukseen sopivat hyvin kirjailija Victor Hugon sanat:

”Hyökkäävää armeijaa voi vastustaa, mutta ei ajatusta, jonka aika on tullut”.

Sosialidemokratian korkea veisu

2011-10-26T09:57:00.000-07:00

Jos potee edes pikkiriikkistä demariallergiaa, suosittelen vilpittömästi Tony Judtin 'Huonosti käy maan' kirjan lukemista. Teos on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista pitkään aikaan. Tämän historioitsijan sanoma on upeasti argumenoitua sosialidemokratian ylistystä, ilman ylisanoja eräänlaista korkeaa veisua.

Tony Judt (1948-2010) oli historioitsija, mutta sen lisäksi mm. poliittinen keskustelija ja intellektuelli sanan varsinaisessa merkityksessä. Hänen viimeinen kirjansa, jonka hän saneli ennen menehtymistään vaikeaan sairauteen, on eräänlainen poliittinen testamentti länsimaiden kadotetuista poliittisista, sosiaalisista ja eettisistä arvoista.

'Huonosti käy maan' -teoksessa Judt hylkää määrätietoisesti niin oikeistolaisen yksilökeskeisyyden kuin menneen maailman sosialisminkin. Judtin "kolmas tie" näyttää löytyvän niin sanottua sosialidemokraattista mallia toteuttavista Pohjoismaista.

Kirjan ensimmäiset lauseet kertovat teoksen juonen:

Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme. Kolmekymmentä vuotta olemme tehneet aineellisen oman edun tavoittelusta hyveen. Tämä samainen pyrintö muodostaa itse asiassa sen vähän, mitä on jäljellä yhteisen päämäärän tajustamme. Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta.

.

Judt ihmettelee suoraan ja rivien välissä, miksi sosialidemokraattiset puolueet menestyivät vaaleissa eri puolilla Eurooppaa huomiota herättävän huonosti 2010-luvun vaihteen finanssikriisin jälkeen. Miksi vasemmiston ääni oli hukassa, kun eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia aiheita oli enemmän kuin vuosikymmeniin? Miksi vasemmistopuolueet eri puolilla Eurooppaa olivat kyvyttömiä käyttämään momentumin hyödykseen?

Judt vastaa kysymykseensä itse.

Hänen mukaansa enää ei yksinkertaisesti riitä, että "järjestelmän epäkohdat tunnistetaan ja sitten vetäydytään kuin Pilatus, seurauksista piittaamatta". Hänen mukaansa menneiden vuosikymmenien vastuuton retorinen kansankosiskelu ei ole tehnyt vasemmistolle hyvää.

Judtin teesit tuovat mieleen suomalaisen Tommi Uschanovin vuonna 2008 julkaisun 'Mikä vasemmistoa vaivaa? -pamfletin.'

Uschanov latoi teoksessaan pöytään yhdeksän isoa ja pientä teesiä siitä, mikä vasemmistolaisessa ajatus-, arvo- ja asennemaailmassa mättää. Tosin suurin osa hänen teeseistään sopisi helposti mihin tahansa puolueeseen Suomessa.

Judt vertailee huolellisesti länsimaiden kehitystä 1980-luvulta 2010-luvun vaihteeseen mm. sosiaaliseen liikkuvuuteen, eriarvoisuuteen, luottamukseen, yhteisöllisyyteen, tuloeroihin, elinikäodotteeseen, eriarvoisuuteen ja terveysmenoihin liittyvien tilastojen avulla. Judt lainaa ahkerasti Richard Wilkinsonin ja Kate Picketin massiivista vertailututkimusta 'The Spirit Level. Why Euality Is Better for Eveyrone'. Sama teos ilmestyi suomeksi keväällä 2011 nimellä 'Tasa-arvo ja hyvinvointi'.

Wilkonsonin ja Pickettin upeisiin graafeihin voi tutustua omalla nettisaitilla tästä

Molempien tutkimusten tulokset ovat eri mittareilla mitattuina hämmästyttävän samankaltaiset ja mannaa niin suomalaisille kuin pohjoismaisille lukijoille.

Ylivoimaisesti eriarvoisimpia ovat sääntelemättömän markkinakapitalismin valtiot Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Irlanti sekä Portugali. Anglosaksiset maat ovat Judtin mukaan tulojen, varallisuuden, terveyden, koulutuksen ja elinmahdollisuuksien suhteen jopa eriarvoisempia kuin kertaakaan sitten 1920-luvun.

Toisen ääripään mallimaita massiivisen tilastovyörytyksen ja graafien perusteella korkean luottamuksen ja vähäisten tuloerojen Pohjoismaat, Hollanti, Itävalta, Saksa, Belgia ja Japani. Pointti on sekä Judtin että Wilkinsonin mukaan se, että merkitystä ei ole sillä, kuinka vauras jokin maa on, vaan kuinka epätasa-arvoinen se on.

Sosialidemokraattisen tai pohjoismaisen mallin menestysresepti muodostuu pienistä tulo- ja hyvinvointieroista ihmisen välillä, korkeasta luottamuksesta ja sosiaalisesta liikkuvuudesta. Kymmenet ja kymmenet tilastot alleviivaavat saman sanoman.

Saksalainen Ralf Dahrendorf totesi jo vuonna 1979, että

Monessa mielessä sosialidemokraattinen konsensus merkitsee suurinta edistystä, joka historiassa on tähän mennessä nähty. Koskaan aiemmin ei niin monella ihmisellä ole ollut elämässään niin paljon mahdollisuuksia

Näistä sanoista on kolme vuosikymmentä, mutta näin se on edelleen Judtin ja kumppaneiden kansainvälisen vertailuvyörytyksen perusteella. Viesti on tärkeä, koska Suomessa perspektiivi tahtoo välillä vääristyä, kun julkinen retoriikka ja media toistavat päivästä toiseen, kuinka ahdistavaa, synkkää, masentavaa ja muuta ikävää suomalainen hyvinvointi on. Kaikki on siis jälleen kerran suhteellista.

Judt kysyy kirjansa viimeisessä luvussa mikä sosialidemokratiisessa mallissa on elävää ja mikä kuollutta.

Hänen ensimmäinen vastauksensa on siirtää "sosialismi" syrjään ja myöntää kuinka pahasti sana ja aate on saastunut Neuvostoliiton, Kiinan, Pohjois-Korean, Kuuban, kansandemokratioiden jne. erehdysten vuoksi. Sosialismi ja sosialidemokratia pitää yksinkertaisesti erottaa jyrkästi toisistaan.

Toinen vastaus liittyy ihmisten ikuiseen tasa-arvoisuuden kaipuuseen ja eriarvoisuuden välttämiseen.

Yhtä kaikki sekä Judtin että Wilkinsonin & Pickettin teokset ovat vahvoja puheenvuoroja sosialidemokraattisen tai Pohjoismaisen mallin (ei puolueen) juurien ja ihanteiden puolesta.

Suosittelen lämpimästi molempiin tutustumista!

Kuntarajavartiolaitos

2011-09-09T09:51:00.001-07:00

Ristiinan kunnanjohtaja sanoi ääneen sen mitä ei saa sanoa ääneen: kuntarajavartiolaitos on maan tehokkain organisaatio. Napakymppi. Jos haluaisi olla ilkeä, ajatusta voisi jatkaa sellaisilla laatusanoilla kuin jäykkä, joustamaton ja haluton uudistumaan.

SM-liigakauden kynnyksellä on kiusaus verrata kuntauudistusta jääkiekkoon.

Jääkiekko on yksinkertainen laji. Enemmän maaleja tehnyt joukkue voittaa. Maalin voi tehdä joko kauniilla tai vähemmän kauniilla tavalla. Kiekkoa voi siirtää kauniisti pelaajalta toiselle, välttää virheitä, peruutella, taktikoida ja kytätä sopivaa paikkaa. Toinen vaihtoehto on toteuttaa porilaista pelikirjaa eli lyödä kiekko päätyyn, heittää ”äijää seinälle” ja pistää kiekko maaliin.

Kuntauudistuksen maalina on palveluiden uudistaminen kestävällä tavalla, ei hallinnolliset rajat, kunnan nimi tai vaakuna. Maalia on kierretty vuosikymmenestä toiseen vastuuta siirtämällä. Valmentajat ovat yksi toisensa jälkeen luottaneet pelaajien aloitteellisuuteen, vastuunottoon ja pikkubonuksiin. Tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi.

Uusi hallitusohjelma tarjoaa ensimmäisen kerran selkeän pelikirjan. Maalia voi yrittää niin kauniilla ja hyvällä kuin rumalla ja pahalla tavalla. Tärkeintä ei ole tyyli vaan maali. Joukkueen johtaja eli kuntaministeri Virkkunen on tehnyt sen mitä hänen edeltäjänsä eivät olleet uskaltaneet aikaisemmin tehdä. Tavoite on keskuskaupunkeihin nojautuvat työssäkäyntialueet. Ensimmäisen karttaharjoituksen kriteerinä oli 10 %:in pendelöintiaste keskuskuntaan.

Oikein. Työssäkäyntialue on paras uudistuksen lähtökohta luonnollisena toiminnallisina kokonaisuuksina. Kyse on yhteisistä työ-, asunto- ja palvelumarkkinoista ilman keinotekoisia hallinnollisia ja maantieteellisiä rajoja.

Miltä Suomi näyttäisi, jos kuntauudistus perustuisi tähän kriteeriin?

Suomeen jäisi 38 vahvaa peruskuntaa…anteeksi työssäkäyntialuetta. Seitsemän kymmenestä kunnasta (234) löytäisi uuden kotipesän. Ulkopuolelle jäisi vain 102 kuntaa. Kuntarajavartiolaitoksen onneksi kuntia jäisi tämänkin operaation jälkeen vielä 140.

Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta (88,7 %) asuisi työssäkäyntialueella. Kymmenellä suurimmalla asuisi kaksi kolmesta suomalaisesta (3,5 miljoonaa) ja 20 suurimmalla neljä viidestä (4,3 miljoonaa).

Suurten kaupunkien luettelo menisi uusiksi. Helsinki nousisi aidoksi metropolialueeksi 1,5 miljoonalla asukkaalla. Muut suuria olisivat Tampere (414 000), Turku (345 000) ja Oulu (319 000). Kahdeksan muuta kaupunkia (Lahti, Jyväskylä, Kuopio, Pori, Seinäjoki, Lappeenranta, Joensuu ja Vaasa) ylittäisi eurooppalaisen kaupunkimääritelmän eli 100 000 asukasta.

Pendelöinnin raja-arvon ylittää 196 kuntaa. 20 %:in rajan yli menee heittämällä joka kolmas kunta (111). 30 %:in rajan ylittää joka viides kunta (74). Yli 20 %:in tason ylitykset kertovat suoraan vahvasta keskinäisriippuvuudesta kehyskunnan ja keskuskaupungin välillä. Oma lukunsa on sitten 15 kuntaa, joissa ylitetään jopa 50 %:in taso. Kyseenalaisessa kärjessä on Manner-Suomen kunnista Kiiminki (61 %), Taipalsaari (59 %), Mustasaari (58 %) ja Pirkkala sekä Oulunsalo (57 %)

Porilaisen jääkiekon suurena ystävänä esitän vain yhden toiveen: kiekko ryminällä maaliin ja nopeasti.

Kerjääminen ei voi olla rikos!

2011-08-21T11:15:00.000-07:00

Köyhiin kerjäläisiin suhtaudutaan avoimesti kuin roskaan tai likaan. Yhä useammin kuulee ja joutuu lukemaan aivokummituksia, joiden mukaan kerjääminen on rikos tai kerjääminen pitäisi kriminalisoida. Kerjäämisen tai köyhyyden kieltäminen lainsäädännöllä olisi ollut absurdi ajatus vielä vähän aikaa sitten. Toisin on nyt – kiitos osan päättäjiä, median ja varsinkin perussuomalaisten!

Perus-suomen kaikkien kehäpäätelmien äitien äiti on omaa luokkaansa: kerjäämisen kieltämisellä poistuu kerjäämisongelma. Postmodernia tekopäättelyketjua edustaa ilmeisesti se kuningasajatus, että kieltämällä kerjääminen poistuu hokkuspokkus samalla hetkellä köyhyys, työttömyys, syrjintä, puute jne.

Hei ja haloo hyvät ystävät!

Näinkö unohdetaan samalla sellaiset häiritsevät perusoikeudet kuin ihmisten vapaa liikkuvuus? Onko ihan oikeasti kyse niin suuresta ongelmasta, että Suomen perustuslain ja EU:n tärkein perusoikeus voidaan näin työntää pois silmistä ja mielestä?

Näen kerjuuhysteriassa historian siipien havinaa. En malta olla rinnastamatta 1900-luvun ja 2010-luvun vaihteen Suomen suhtautumista kerjuuseen.

1900-luvun vaihteen Suomi oli staattinen yhteiskunta. Rahvaan eli tavallisen kansan, köyhien ja tilattoman väestön muuttamista rajoitettiin, estettiin ja hankaloitettiin kaikin mahdollisen keinoin. Tavallinen rahvas, vanhukset (yli 40-vuotiaat), vähemmän työkykyiset, ”pahantapaiset laiskurit” jne. eivät voineet muuttaa ilman papin muuttolupaa seurakunnan alueelta toiselle. Kerjuu kiellettiin lain, järjestyksen, siveyden ja Jumalan nimissä. Köyhiä muuttajia paheksuttiin moraalittomina onnenonkijoina, sosiaalisena pohjasakkana.

Vapaa muutto-oikeus tai liikkuvuus sallittiin vain ns. paremmalle väelle eli tilallisille, säätyläisille, papeille ja opiskelijoille.

Köyhien liikkuvuus ja kerjuu padottiin köyhäinmajoihin, hätäaputyömaille ja sairasmajoille, joihin säilöttiin kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaupunkien porvarit rajoittivat kaikin tavoin rahvaan pääsyä kaupunkien alueelle. Muuttopaine hoidettiin pakottamalla rahvas kaupunkien ympärillä holtittomasti kasvaviin hökkelikyliin, esikaupunkeihin. Sama periaate toistui uudelleen suuren muuton aikoihin 1970-luvun vaihteessa, kun maaseudun liikaväestö joutui hakeutumaan kaupunkien laidoille elementtilähiöihin.

Tämän päivän rahvasta ovat Suomeen tulevat kerjäläiset, köyhät, pakolaiset, turvapaikanhakijat, kolmannen maailman maahanmuuttajat, afrikkalaiset opiskelijat tai vaikkapa juuri Romanian ja Bulgarian romanikerjäläiset. Köyhäinmajat ovat vaihtuneet uusiin säilöihin, mutta periaate on edelelen pois näkyvistä. Tämän päivän köyhäinmajoja ovat vastaanottokeskukset, kaupunkien laitojen vuokrakasarmit tai Helsingin Kalasataman kaltaiset romanikerjäläisten leirit.

Ymmärrän heikosti, että 1900-luvun vaihteen Suomessa kerjuu ja kerjäläiset syyllistettiin ”laiskoiksi”, ”varasteleviksi”, ”uhmakkaiksi”, ”hävyttömiksi”, joiden katsottiin olevan syypäitä omaan tilanteeseensa ja ansainneen Jumalan rangaistuksen.

Sen sijaan en voi mitenkään ymmärtää sitä, että maahanmuuttoa, kerjäämistä, köyhyyttä, puutetta jne. paheksutaan vuosisata myöhemmin eri sanoin ja käsittein, mutta periaate vaikuttaa olevan edelleen samankaltainen asenne- ja arvomaailman osalta.

Minusta on yksinkertaisesti häpeällistä ja surullista, että yhdessä maailman vauraimmassa maassa ylipäätään keskustellaan kerjuun ja kerjäläisten kriminalisoinnista vuonna 2011. Välillä tuntuu, että perussuomalaisten ja heidän hengenheimolaistensa moraalinen paniikki ja vieraan pelko ylittää kaikki järjellä selitettävissä olevat mittasuhteet.

Olisiko aika laittaa Perus-suomen ahdasmielisyydelle stoppi?

Heja Sverige!

2011-07-19T08:18:00.000-07:00

Ruotsi on ”talouden Peppi Pitkätossu” ja Euroopan tiikeri-talous. Talouden ylijäämä kasvaa kuukausi kuukaudelta ja velkaa vähennetään hurjaa vauhtia. Ruotsissa tehdään innovaatioiden sijaan brändejä. Ruotsin brändi on niin hyvä, että muissa Pohjoismaissa tehty hyvä sataa Ruotsin laariin. Ruotsin pörssiin on listattu 15 kertaa enemmän yrityksiä kuin Suomessa vuoden 2005 jälkeen. Kansainvälisessä politiikassa Ruotsi osaa ajaa röyhkeästi omaa etuaan. Ruotsissa koko terveydenhuollon hoitoketju on yksissä käsissä.

Näin ovat näreet, jos on uskominen Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) kesäkuussa julkaisemaa raporttia ’Heja Sverige! –Mitä voimme oppia Ruotsilta politiikassa ja taloudessa (ja urheilussa)?’.

Raportin 80 sivun ja yhdeksän kirjoittajan viesti on selkeä: Ruotsilla menee pirun lujaa tällä hetkellä. Ruotsi pesee talousmaaottelussa tällä hetkellä Suomen 6-0 (bkt, työttömyysaste, työllisyysaste, inflaatio, velka, korkotaso ja inflaatio).

Vaikka ruotsalaiset ovat menestykseen tottuneita ”Hannu Hanhia”, ei nykyinen menestys ole tullut sattumalta tai onnella. Raportin mukaan taustalla on rohkeita valintoja ja kyky tehdä vaikeitakin päätöksiä.

Pakko se on sanoa ääneen: Ruotsista voi ja pitää ottaa mallia. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kansainvälisyys ja brändäys.

Perusruotsalaiselle kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat itsestäänselvyyksiä. Ruotsin suurvaltatausta näkyy ja kuuluu peittelemättä kaikessa. Ruotsi on kirjaimellisesti kansojen ja kulttuurien sulatusuuni. Joka seitsemäs ruotsalainen on ulkomaalaistaustainen, noin 14–15 % kansalaisista. Ulkomaalaistaustaiset ovat perustaneet noin 80 000 yritystä. Maahanmuuttopolitiikassa on toki tehty isoja virheitä.

Avoin talous plus kansankotihenki plus toleranssi kaikkea vierasta kohtaan on yhtä kuin menestysresepti.

Länsinaapurin asenneilmapiiriä hallitsee positiivisuus, suvaitsevaisuus, avoimuus, iloisuus ja rohkeus. Ruotsalaiset luottavat itseensä ja ruotsalaisiin yrityksiin. Mokomat naapurit osaavat myydä, markkinoida, tuotteistaa ja brändätä ketä ja mitä tahansa: musiikkia, rauhanaatetta, kuningashuonetta, muotivaatteita, kodinkoneita, Greta Garboa ja Björn Borgia, puolueettomuutta, aseita, huonekaluja, kotiruokaa, Skypen ja Spotifyn kaltaisia IT-innovaatiota jne.

Brändäys on hallussa siinä missä innovaatiopolitiikka insinööri-Suomessa. Einstein ja Marilyn samassa paketissa, kuten Marko Erola toteaa osuvasti.

Ruotsin poliittinen kenttä on jakautunut kahteen vastakkaiseen blokkiin vuoden 2007 jälkeen. Se ei näytä hidastavan menoa. Päinvastoin. Vastakkainasettelu ei ole jumiuttanut päätöksentekoa, vaan vapauttanut runsaasti uutta energiaa. Perinteisestä jakopolitiikan sijaan keskiöön on nostettu veronalennukset ja työhön liittyvät kannustimet.

Toimii. Tulokset puhuvat puolestaan.

Ruotsilla menee hyvin, mutta ei meilläkään ole aihetta synkistelyyn tai kadehtimiseen.
Otetaan vaikka mallia Konecranes Oy:n hallituksen puheenjohtajan Stig Gustafssonin neuvosta:

”Aloitetaan kopioimalla, sitten mennään ohitse ja lopuksi ostetaan ruotsalaiset pois markkinoilta”.

Siinä se, helppoa kuin mikä!

Paras Puolue

2011-05-29T10:06:00.000-07:00

Mitä yhteistä on Islannilla ja Suomella? Lievä hulluus. Eristäytyneisyys. Omaperäisyys. Harvinainen kieli. Rikas kulttuuri. Humalahakuinen juominen. Tasavalta. Presidentti. Vahva yhteys luontoon. Kansantarut. Ja protestivaalit!

Islannin kuntavaalit voitti viime vuuonna talousromahduksen jälkimainingeissa absurdi Paras Puolue (Besti Flokkurinn). Protestivaalien sadon korjasi satujen saaren suosituin näyttelijä, koomikko, käsikirjoittaja ja kulttuurin sekatyömies Jon Gnorr. Vitsiksi perustettu puolue Besti Flokkurinn keräsi yli kolmanneksen Reykjavikin äänistä. Puolue nousi suurimmaksi puolueeksi ja Gnorrista tuli Reykjavikin pormestari.

Gnorr on sama näyttelijä, joka esiintyy meilläkin sellaisissa komediasarjoissa kuin huoltoaseman työntekijöistä kertovassa Naeturvakt –sarjassa (Yövuorossa), sen jatko-osassa Päivävuorossa ja vankilaan sijoittuvassa Vankilavuorossa.

Besti Flokkurinnin keinoina oli yhdistää ironiaa, huumoria, anarkismia ja surrealismia. Ehdokkaat olivat taitelijoita, näyttelijöitä ja muusikoita. Antipuolue keskittyi pelleilemään poliittisen ja taloudellisen eliitin kustannuksella.

Keskeisin vaalilupaus oli lupaus pettää kaikki äänestäjille annetut vaalilupaukset!

Muut ”vaalilupaukset” olivat samaa sarjaa. Gnorr lupasi läpinäkyvämpää korruptiota, ilmaiset pyyhkeet uimahalleihin, jääkarhun eläintarhaan, huumeettoman parlamentin vuoteen 2020 mennessä, lisää myötätuulta pyöräilijöille, Disneylandin kaupungin laidalle, säästösyistä yhden joulupukin 12 sijaan jne. Lisäksi Gnorr haluaa Muumilaakson Reykjavikin ystävyyskaupungiksi.

Vitsipuolueella ei todellakaan ollut minkäänlaista virallista puolueohjelmaa. Sen sijaan puolueelta löytyy huikea vaalivideo sanoman läpiviemisestä huumorin keinoin.

Vakavasti puhuen heidän äänestäminen oli demokraattinen keino purkaa pettymyksen ja vihan tunteita. Islannin kattilamielenosoituksissa ihmiset kokoontuivat päivittäin kalisuttelemaan kattiloita parlamentin eteen. Vaaleissa asia purkautui ulos Besti Flokkurinnin kautta. Äänestäjät halusivat näyttää keskisormea vanhojen puolueiden vanhalle vallalle ja romahduksen ahneuksissaan aiheuttaneelle talouseliitille.

Islannin protestivaaleista tulee mieleen omat ”jytkyvaalimme”. Meidän Paras Puolue oli Perussuomalaiset. Vitsi tai ei, protestivaalien tuloksilla on muutamia yhteisiä piirteitä. Islannissa taustalla oli talousromahdus ja meillä vaalirahasekoilu. Molemmissa maissa vanhat puolueet olivat etääntyneet arjesta ja kansasta. Politiikan kieli oli muuttunut liirumlaarumiksi. Ihmiset kaipasivat muutosta ja kanavaa pettymyksen ja vihan osoittamiselle. EU-skeptisyys sai hyvin ilmaa siipiensä alle.

Siihen yhtäläisyydet päättyvätkin.

Islannin protestissa oli silmiinpistävintä ”tekotaiteellista postmodernismia edustavan” kulttuuriväen aktiivisuus, toisin kuin perussuomalaisissa. Islannin tapa lyödä kaikki lekkeriksi kulttuurin, huumorin ja ironian keinoin vaikuttaa päivä päivältä paremmalta protestivaihtoehdolta kuin kotikutoinen soinismi.

Ei kaunaisuutta ja ahdasmielisyyttä. Ei muukalaisvastaisuutta. Ei ylemmyydentuntoista kansallismielisyyttä. Ei soinilaista simplismiä ja populismia, jossa monimutkaisiin asioihin tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja.

Huumori on keinona puhdistavaa, vapauttavaa ja uutta luovaa, positiivista ja eteenpäin suuntautuvaa liikettä. Menneet voi ohittaa pistämällä asian leikiksi ja nauramalla. Samalla kun nauraa politiikalle, yhteiskunnalle, talouseliitin ahneudelle, nauraa myös itselleen. Protestin ei tarvitse olla persujen tavoin jumiutumista ja jämähtämistä menneeseen eikä kahtiajaon syventämistä ”kansan ja eliitin” välillä.

Islannissa vaaleja ei toista kertaa voiteta jääkarhujen ja ilmaisten pyyhkeiden avulla. Kyse oli kertaluonteista jutusta. Ironian ja huumorin keinoin päästettiin pahimmat höyryt ja pettymykset irti. Energia suunnataan tuleviin haasteisiin eikä katkeroiduta kädet nyrkissä oppositiossa.

”Viimeinen vuosi on ollut raskas. Ihmiset ovat huolestuneita, vihaisia ja masentuneita. Tahdon tarjota uusia mahdollisuuksia ja valaa ihmisiin toivoa, jotta voimme vihdoin antaa anteeksi, unohtaa ja jatkaa enteenpäin”

. Näin sanoi Jon Gnarr vaalien jälkeen Suomen kuvalehdessä.

PS. Meidän persuista poiketen tämä vitsipuolue eli Paras puolue ei jättäytynyt oppositioon eikä pelännyt vastuuta, vaan johtaa pormestarinsa johdolla Reykjavikin kaupunkia.

Jotain on aina parempi kuin ei mitään

2011-05-09T23:37:00.000-07:00

Kadulla on tasaisin välein valaistuja lyhtypylväitä. Valaistun kadun läheisyydessä on pimeitä pikkukatuja ja kujia. Poliisi kävelee illan hämärtyessä katua ja huomaa miehen olevan kontallaan erään lyhtypylvään luona. Poliisi menee miehen luokse ja kysyy ihmetellen syytä konttaamiseen. Mies vastaa tuskaisena etsivänsä avaimia, jotka hän kadotti vähän aikaa sitten taustalla häämöttävälle pimeälle kujalle. Poliisi katsoo hämmästyneenä miestä ja kysyy, miksi mies etsii avaimiaan lyhtypylvään luota, jos hän kerran kadotti ne pimeällä kujalla? Mies vastaa etsivänsä kadonneita avaimia lyhtypylvään luota sen vuoksi, että vain siinä kohdassa on riittävästi valoa etsiä avaimia.

Zuboffilta (2002) mukailtu tarina kuvaa tilannetta, jossa Porin kaupunkiseutu on tällä hetkellä. Porin seudun kunnat ovat valintatilanteessa. Vaihtoehdot ovat harvinasen selkeät: joko jatkaa helppoa yhteistyötä ja osaoptimointia lyhtypylvään juurelle tai ottaa seuraava askel sinne mihin valonsäteet ulottuvat heikosti.

Muutos edellyttää siirtymistä pois totutulta mukavuusalueelta.

Tämän vuoksi se kuuluisa kissa on nostettava pöydälle ja sanottava ääneen se mitä ei ole sopivaa sanoa ääneen: jos halutaan laajentaa Porin kasvukehää, on syvennettävä aitoa seutuyhteistyötä ”vaikeisiin asioihin” tai toteutettava monikuntaliitos.

Kaupunki- ja aluekehityksen tuoreet tutkimukset kertovat selkeää kieltä siitä, että 2010-luku on suurten kaupunkiseutujen, vyöhykkeiden ja verkostojen vuosikymmen. Suuret Porin kaltaiset keskuskaupungit ovat avainasemassa, mutta se ei yksin riitä.

Todellisia voittajaseutuja ovat jatkossa ne alueet, jotka onnistuvat hyödyntämään ns. parvikehitystä eli yhdistämään keskuskaupungin ja sen ympäristökuntien vahvuudet.

Tästä, ja vain tästä, on kyse Porin seudulla.

Porilla ei ole varaa jäädä käynnissä olevan kehityspyörteen ulkopuolelle, sillä Porin seudulla on pitkästä aikaa menestyksen avaimet omissa käsissä. Olemme vuosikymmenien ilkeän rakennemuutoksen jälkeen tilanteessa, jossa pystymme aidosti kilpailemaan muiden isojen kaupunkiseutujen kanssa. Porin seutu on 140 000 asukkaallaan tämän valtakunnan 7:nneksi suurin seutu. Useat isot makromittarit ovat suotuisassa asennossa. Potentiaalia riittää, sillä Porin seutu on tiivisti asuttu, luonnollinen toiminnallinen kokonaisuus. Tämä on äärimmäisen tärkeä asia, sillä tuleva kunta-, alue- ja palvelurakennereformi tulee ennen muuta perustumaan toiminnallisiin kaupunkiseutuihin.

Ensimmäinen tehtävä on luoda tavalla tai toisella yhteinen näkemys, iso kuva seutumme keskeisistä tavoitteista. Sen on oltava sellainen näkemys, johon kaikki voivat sitoutua ja yhteinen intressi ylittää yksittäisen kunnan intressin.

Toinen tehtävä on yksinkertaisesti kääriä hihat ja toimia yhteisen näkemyksen pohjalta niin nopeasti kuin mahdollista. Näin ohjaamme itse kehitystä ja saamme kilpailuetua ”jumissa” oleviin verrokkiseutuihin nähden. Hyvistä ja huonoista käytännöistä voimme oppia Salon, Hämeenlinnan, Kouvolan, Jyväskylän, Seinäjoen, Lahden ja Oulun yhdistysmisprosesseista.

Heinäsirkkalaumat eivät valtaa Porin seutua, vaikka ei tehtäisi mitään ja kaikki jäisi ennalleen. Tämäkin on tulevaisuusvalinta.

Oli niin tai näin, mutta haluan kysyä, kuinka kauan Porin seudun kunnilla on mahdollista edetä niin sanottujen Pareto –parannusten tietä eli tehdä seutuyhteistyön nimissä vain sellaisia muutoksia sellaisissa asioissa, joista kaikki hyötyvät vähän, mutta jotka eivät käytännössä muuta mitään tai uhkaa hallinnollisia rakenteita?

Porin seutu voi valita halutessaan ainakin kolmen erilaisen kehittämispolun väliltä: perässähiihtäjän, edelläkävijän ja ”nopean etanan”.

Lyhtypylvään juurelle jumiutuminen merkitsee loputonta perässähiihtämistä muiden avaamalla ladulla. Peruutuspeli ohjaa kehitystä ja kehittämistä: vältetään riskejä, kyräillään, eristäydytään ja käännytään sisäänpäin. Porin seutu joutui perässähiihtäjän roolin pitkän rakennemuutoksen seurauksena, mutta tilanne on nyt täysin toinen.

Täydellinen vastakohta on hakeutua omaehtoisesti lyhtypylväältä hämärään tai jopa pimeään. Porin seudulla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia toimia kaikessa ladunavaajana ja olla vertaisoppimisen, ihailun ja näkyvyyden objekti. Edelläkävijyys edellyttää nopeaa ja ennakoivaa reagointia toimintaympäristön muutoksiin. Tämä tie ei sovellu parhaalla mahdollisella tavalla länsisuomalaiseen mentaliteettiin.

Jäljelle jää ”nopean etanan” malli. Tällöin yksi jalka on lyhtypylvään juurella ja toinen sen ulkopuolella. Nopean etanan mallissa ollaan samanaikaisesti nopeita ja hitaita: nopeita uusien asioiden käytäntöön soveltamisessa ja hitaita valitun perussuunnan vaihtamisessa. Kopioidaan, sovelletaan ja opitaan muiden kokemuksista, mutta räätälöidään uudistukset ja muutokset meidän alueelle sopiviksi. Tarkkaillaan aktiivisesti muita, mutta pystytään välttämään pahimpia virheitä.

Venäläisen sananlaskun mukaan vesi ei virtaa maassa makaavan kiven alta. Kysymys kuuluu jatkossa, löytyykö seudulta talkooapua kiven kääntämiseen?

Jytkyjä ja pusuja

2011-04-18T07:09:00.000-07:00

Jytkyjen jytky. Protestivaalit. Muutosvaalit. PERUSvaalit. Toinen EU –äänestys. Tuulipukuvaalit jne. Vuoden 2011 eduskuntavaalit olivat kirjaimellisesti historialliset. Satakunnasta tuli kertaheitolla läpeensä persu. Entä saivatko demarit ja vasemmistoliitto todellakin torjuntavoiton? Keskustan kohtaloksi tuli veret seisauttava rökäletappio. Perussuomalaiset saivat mitä hakivat, mutta pölyn laskeuduttua kannattaa katsoa mitä muuta tapahtui.

Nostan framille muutamia isoja ”jytkyä” valtakunnan, Satakunnan ja Porin osalta.

Ensimmäiseksi, kokoomus nousi ensimmäisen kerran isoimmaksi puolueeksi eduskuntavaaleissa koko maassa. Vaikka takkiin tuli, ykkössija on aina ykkössija.

Toiseksi, varsinkin SDP ja keskusta sukelsivat historiallisessa aikajatkumossa syvälle, erittäin syvälle. SDP:n kannatus oli eduskuntavaaleissa alhaisempi kuin kertaakaan vuoden 1907 jälkeen. Toistan vuoden 1907 jälkeen. Tuolloin piirrettiin -ei enempää ja vähempää- kuin ensimmäinen punainen viiva vaalien muodossa. SDP on ylipäätään saanut vain yhden ainoan kerran EK-vaaleissa alle 20 %:in tuloksen. Ihme tapahtui vuoden 1962 eduskuntavaaleissa. Tulos jäi tuolloin 19,5 %:iin ei pari piirua paremmaksi kuin eilisten jytkyvaalien tulos.

Keskustan tulos (15,8 %) oli huonompi kuin kertaakaan vuoden 1917 jälkeen. Maalaisliitto eli keskustan edeltäjä sai tuolloin 12,4 % äänistä.

Vasemmistoliiton eilinen tulos oli puheenjohtajansa sanoin ”torjuntavoitto” ja ”hyvä tulos”. Ehkä, mutta tulos 8,1 % oli alhaisempi kuin kertaakaan vuoden 1945 jälkeen, jolloin vasemmistoliiton edeltäjä SKDL nousi maanalaisesta liikkeestä ryminällä eduskuntaan.

Kolmanneksi, Satakunta oli kaikista vaalipiireistä persuisin. Perussuomalaiset saivat äänestyskäyttäytymiseltään konservatiivisena pidetystä vaalipiiristä 23,7 % äänistä. Se oli kovin tulos kaikista vaalipiireistä. 20 %:in rajapyykki rikkoutui peräti yhdeksässä vaalipiirissä. Satakunnan jälkeen kannatus oli toiseksi suurinta Kymen vaalipiirissä (23,3 %) ja kolmanneksi suurinta Pohjois-Karjalassa (23,1 %).

Neljänneksi, demareilla on ollut AINA vähintään kolme kansanedustajaa Satakunnassa. Siis viimeisen 112 vuoden aikana. Parhaimmillaan puolueella on ollut tusinan verran kansanedustajia (1916). Tosin vaalipiiristä valittiin tuolloin enemmän edustajia kuin nykyisin. Demarit saivat edelleen 24 % äänistä Satakunnassa, mikä on varsin komea tulos mille muulle alueelle tahansa kuin Satakunnalle. Laskua vuoden 2007 EK-vaaleihin tuli 5,5 prosenttiyksikköä, vuoden 2003 EK-vaaleihin 5,7 prosenttiyksikköä ja peräti 9,2 prosenttiyksikköä esimerkiksi vuoden 1995 vaaleihin. Tuolloin kolmannes satakuntalaisista äänesti demareita.

Keskustalla (ja maalaisliitolla) on taas ollut vain yksi kansanedustaja Satakunnan vaalipiirissä niin kaukana kuin vuonna 1919. Keskusta sai Satakunnassa 0,3 prosenttiyksikköä enemmän kuin koko maassa, mutta ero on valtava edellisiin vaaleihin verrattuna.Tuli kunnon pusu, iso pusu, kuten varapuheenjohtaja Timo Kaunisto muotoili asian. Puolue syöksyi neljässä vuodessa 8,6 prosenttiyksikköä ja vuoden 2003 EK-vaaleihin verrattuna huimat 12 prosenttiyksikköä.

Viidenneksi, perussuomalaisten kannatus oli 20 suurimman kaupungin joukossa toiseksi korkeinta Porissa. Joka neljäs porilainen äänesti perussuomalaisia. Vain metsäteollisuuden rakennemuutoskaupungissa Kouvolassa käyrä nousi korkeammalle eli 27,1 %:iin. Perussuomalaiset ylittivät 20 %:in kynnyksen Kouvolan ja Porin lisäksi Kotkassa (23,5 %), Vantaalla (22,6 %), Rovaniemellä (21,9 %), Lahdessa (21,3 %) ja Joensuussa (21 %). Perussuomalaisten kannatus oli suurista kaupungeista alhaisinta Helsingissä (12,9 %) ja Espoossa (14,7 %) sekä muissa suurissa yliopistokaupungeissa. Suurimpana paikallisena jytkynä voi kai pitää sitä, että perussuomalaiset olivat viimeisinä demarilinnakkeina pidetyssä Porissa ja Ulvilassa suurempi puolue kuin demarit.

Kuudenneksi, demarit saivat Porissa vähemmän ääniä (%) kuin kertaakaan vuoden 1939 jälkeen. Aikaisempia lukuja en tähän hätään löytänyt, mutta jos puolueen osuus oli hieman yli 50 % vuonna 1939, niin se kertoo paljon aikaisemmista vaalituloksista. Demarien ääniosuus laski neljän vuoden takaisiin vaaleihin verrattuna 7,9 prosenttiyksikköä ja vuoden 2003 vaaleista peräti 10,1 prosenttiyksikköä. Vuoden 2011 EK-vaaleille antaa perspektiiviä se, että SDP sai Porissa huimat 38,8 % äänistä vielä vuonna 1995.

Seitsemänneksi, vasemmistoliiton kehitystrendi oli samankaltainen kuin SDP:llä. Vasemmistoliiton edeltäjineen kannatus oli niin Satakunnassa (10,9 %) kuin Porissa (14 %) alhaisempi kuin kertaakaan vuoden 1945 jälkeen. Vasemmistoliiton kannatus on ollut eduskuntavaaleissa suurimmillaan vuonna 1958, jolloin puolue nappasi joka kolmannen porilaisen äänen (34,2 %).

Kahdeksanneksi, kristillisdemokraatit saivat vaatimattomalla 3,4 %:in ääniosuudella kansanedustajapaikan. Kristilliset saivat toisin sanoen kansanedustajapaikan 4 300 äänen keskittämisellä. Keskusta sai samaisen yhden paikan 20 000 äänen potilla ja vasemmistoliitto noin 14 000 äänellä. Kristillisten kannattaa lämpimästi kiittää yläilmojen lisäksi erästä nimeltä mainitsematonta matemaatikkoa täydellisestä nappitaktiikasta. Jossittelun vuoksi on pakko todeta, että keskustalle taas vaaliliitto esimerkiksi vihreiden kanssa olisi tuonut toisen paikan.

Yhdeksänneksi, vaalien voittajat olivat persut, persut ja persut Satakunnassa, mutta sen lisäksi pienen lisäyksen pottiinsa saivat niin kd (+1,0) ja vihreät (+0,3 %). Suurimmat satakuntalaiset syöksyjät olivat vanhoja puolueita eli keskusta (-8,6 %), SDP (-5,4 %), kokoomus (-3,9 %) ja vasemmistoliitto (-1,1 %.

Kymmenenneksi, on pakko kysyä miksi tässä näin kävi ja lainata samalla Charles Bukowskia:

”En tiedä muista ihmisistä,
mutta kun aamulla kumarrun laittamaan kengät jalkaani,
ajattelen, että herrajumala, mitä seuraavaksi”

Niinpä!

So What, Pohjois-Satakunta?

2011-03-01T08:21:00.000-08:00

Pohjois-Satakunnasta on tulossa hyvää vauhtia etelän Kainuu ilman radikaalia käännettä. Tämän vuoksi Kankaanpään, Jämijärven ja Parkanon kuntaliitosselvitys on hyvä asia. Ehdottomasti. Selvitys on aina selvitys, mutta Pohjois-Satakunnan vuoksi jotain on aina parempi kuin ei mitään. Alueen on korkea aika omaehtoisesti laittaa stoppi 1980-luvulta alkaneelle supistumiskierteelle.

Selvitys on ensimmäinen askel, mutta se ei riitä. Seurava askel on houkutella Ikaalinen -tavalla tai toisella - kimpaan.

Vaihtoehdot ovat simppelit: joko jatkaminen itsenäisten kuntien sekametelisoppana tai hallittu liittoutuminen.

Ensimmäinen käytännön realiteetti on, ettei yhdenkään Pohjois-Satakunnan tai Luoteis-Pirkanmaan kunnan asukasluku yllä 16 000 asukkaaseen. Se sattuu olemaan suomalaisen kunnan keskimääräinen koko vuonna 2010 (tosin mediaani 5 700 asukasta). Selvityskunnat pääsevät 20 000 asukkaan rajapyykkiin. Ikaalisen kanssa lähestyttäisiin 30 000 asukasta. Tutkimusten mukaan lähipalveluiden järjestämisen kannalta kunnan optimikoko on juuri 20 000-30 000 asukasta.

Toinen realiteetti on, ettei selvitys tarkoita käytännössä vielä yhtään mitään. Ei mitään, vaikka sitä tehtäisiin kuinka suurella innolla torvet soiden ja rummut päristen.

Tämän vuoksi selvitystyötä kannattaa aluksi lähestyä kriittisesti niin sanottujen hattara- ja hyytelöteorioiden kautta.

Selvitystyön tausta-aineisto on kuorrutettu kauniilla sanoilla alueen vetovoimaisuudesta, elinvoimasta, kilpailukyvystä, asiakaslähtöisistä malleista jne. Kokonaan toinen asia on, mitä sisältöä "söpöjen pupujen" takana on? Useat tausta-aineistot ovat selvitystyön alkuvaiheesa vähän kuin hattarat eli houkuttelevia niiden kauniin värin ja sokerisen kuorrutuksen vuoksi. Kun hattaraa tökkää sormella, huomaan nopeasti niin pinnan kuin sisällön olevan samaa sokerimössöä.

Alkuvaiheessa selvitystyötä tehdään suurella innolla. Lyhyessä ajassa tavoitellaan sellaista ideaalitilaa, johon ei ole päästy vuosikymmenten yhteistyönkään jälkeen. Virka- ja luottamushenkilöitä sitoutetaan työryhmissä ja klassisissa yön yli seminaareissa. Asukkaille järjestetään tohinalla asukas- ja tupailtoja. Perustetaan nettisivuja ja aineistopankkeja. Tavoitteet ovat pilvissä, mutta useista asioista vallitsee laaja yksimielisyys ja tahtotila on selkeä. Lopulta homma voi kusta kuitenkin täysin marginaaliseen ja kokonaisuuden kannalta merkitysettömään asiaan, kuten maakuntasuuntautumiseen, uuden kunnan nimeen tai vaakunaan. Hyytelöä on painettu sormella ja massaan on tullut useita koloja, mutta homman kariuduttua hyytelö palautuu nopeasti kohti alkuperäistä tilaa.

So What?

Unelmahötöstä on pitkä matka oikeisiin sisältöihin. Valmistelijoiden on vältettävät sudenkuoppia ja päästävä konsulttiretoriikan taakse. Katse pitää olla jo parin mutkan päässä. Päätöksenteossa ei saa mikään muu ratkaista kuin sisältö, sisältö ja sisältö.

Epäilevän Tuomaan sanoista huolimatta uskon tekeillä olevan selvityksen päämäärään. En sano tätä suurta kotiseuturakkautta tuntevana porilaisena tai satakuntalaisena, vaan alue- ja väestötutkijan roolissa: Pohjois-Satakunta tarvitsee ehdottomasti vahvan keskuksen tai keskuksia, joissa realisoituvat alueen vahvuudet. Alue tarvitsee ehkä enemmän kuin koskaan vahvan, ehyen ja toiminnallisesti yhtenäisen kaupunkiseudun. Ideaalitilanne olisi kolmen verkostokaupungin muodostama kokonaisuus (Kankaanpää, Parkano ja Ikaalinen).

Väitän toisin kuin keskustan porilainen kansanedustajaehdokas Viveka Lanne blogissaan tai ELY-keskuksen ylijohtaja Marja Karvonen ja maakuntajohtaja Pertti Rajala yliössään (SK), ettei Pori tarvitse nykyisenkaltaista Pohjois-Satakuntaa eikiä Pohjois-Satakunta nykyisenkaltaista Poria. Uskon vahvasti kaupunkiseutujen varaan perustuvaan kehitykseen ja kaupunkiseutulähtöisyyteen kaikessa kehittämisessä, en hallinnollisiin maakuntiin. Pohjois-Satakunnan lähitulevaisuuden suurin valttikortti on se, kuinka se hyödyntää sijaintiaan kolmen kasvavan kaupunkiseudun vaikutusalueella. Tampereen, Porin ja Seinäjoen kaupunkiseuduilla asuu 636 000 asukasta. Tampereen kaupunkiseutu on asukasluvultaan toiseksi suurin, Porin seitsemänneksi suurin ja Seinäjoen kahdeksanneksi suurin.

Kunta-, alue- ja palvelurakenteen reformeissa avainroolissa on 2010-luvulla kaupunkiseutujen/kaupunki-vyöhykkeiden välinen yhteistyö. Vyöhykkeisyydessä on valtava potentiaali Pohjois-Satakunnan kannalta. Vyöhykkeisyys murtaa perinteisiin rajoihin perustuvat maantieteelliset, hallinnolliset ja ohjelmalliset rajat.

Pohjois-Satakunnanja Luoteis-Pirkanmaan erottavat toisistaan keinotekoiset hallinnolliset rajat. Molemmat alueet ovat historiallista, kielellistä ja kulttuurista Satakuntaa, joka ei häviä mihinkään eikä milloinkaan hallinnollisten rajojen siirtelyssä. Maakuntasuuntautumisesta käytävä keskustelu on tässä mielessä ajan hukkaa. Maakuntarajohin perustuvaa rakennetta ja toimintamallia tarvitaan jatkossakin viranomaistehtävien ja resurssien allokointiin, mutta toiminnallisen kehittämisen pitää tapahtua kaupunkiseutujen kautta.

Parkanon hirttäytyminen Pirkanmaahan vaikuttaa yksinkertaisesti hölmöltä lähtökohdalta. Kynnyskysymys rajaa lähtökohtaisesti aidosti uusien vaihtoehtojen ja toimintamallien hakemista. Paljon tärkeämpää olisi, että valmistelussa kaikki kehittämisenergia ja -potentiaali suunnattaisiin yhtenäisen kaupunkiseudun edellytysten luomiseen. En perusaisi yhtään tulevaisuuspäätöstä yhdenkään nykyisen hallinnollisen maakunnan varaan. Nähdäkseni nykyisen maakuntajaon alasajon lähtölaukaus ammuttiin jo 2010-luvun vaihteen aluehallintouudistuksessa.

Kiinalaista sananlaskua mukaillen paras aika alueen kuntaliitoksille oli parikymmentä vuotta sitten, toiseksi paras aika on juuri nyt. Mitä nopeammin seudun kunnat laittavat hynttyyt yhteen riippumatta maakunnasta, sen parempi alueen tulevaisuuden kannalta.

"Poris sul menee nii kaua hyvin, ku alkaa mennä hyvin"

2011-01-24T08:49:00.000-08:00

Ässien ässältä, ikonien ikonilta Veli-Pekka Ketolalta lainattu viisaus kiteyttää olennaisen Porista ja porilaisuudesta. Pori kasvaa ensimmäisen kerran 30 vuoden vapaan pudotuksen jälkeen. Pori selvisi muun Satakunnan tavoin vähin vaurioin taantumasta. Ilmassa on paljon lupaavia merkkejä, mutta, mutta ja vielä kerran mutta.

Tämä saattaa olla ikävää hevosenleikkiä, mutta haluan esittää muutaman kiperän kysymyksen:

Kestääkö pää ja porilainen luonteenlaatu pärjäämisen?

Taipuuko kieli sisäsyntyisen narinan ja vähättelyn jälkeen 180 astetta toiseen asentoon?

Riittääkö noste kasvukehän laajentumiselle Porin kaupunkiseudulle?

Rohkenen väittää, että isoin haasteemme liittyy itseemme, kauniisti sanottuna mentaaliseen puoleemme.

Tarkoitan tällä kaikella poisoppimista menneistä traumoista eli viime vuosikymmenien kroonisista muuttotappioista, massatyöttömyydestä, yleisestä näköalattomuudesta ja lamaannuksesta. Rosoinen menneisyys on oppimisen näkökulmasta henkisesti valtava voimavara: jos on selvitty 80-luvun kaltaisesta rakennemuutoksen kurimuksesta, selvitään jatkossa mistä tahansa.

Näiden kokemusten vuoksi Porissa ja Satakunnassa tarvitaan ehdottomasti enemmän positiivista (kasvu)puhetta.

Ok, tiedän hyvin omasta kokemuksesta, että porilaiselle/satakuntalaiselle mentaliteetille oman hännän nosto, itsensä kehuminen, positiivisuus ja myönteisten mielikuvien toistelu sopii yhtä huonosti kuin pohjalaisille tai savolaisille omien tekemisten vähättely.

Kyse ei ole siitä, että ontolla kasvuretoriikalla luodaan valheellista kiiltokuvakaupunkia. Porista ei ole eikä Porista saa millään ilveellä hengetöntä, elotonta tai tyhjiöpakattua keskivertokaupunkia. Porista ei ole Espooksi eikä Espoosta Poriksi.

Porin vahvuudet ovat jossain aivan muualla ja kumpuavat erilaisuudesta, toiseudesta niin hyvässä kuin pahassa.

Porilaisuutta kuvaavat sellaiset määreet kuin karuus, ristiriitaisuus, äijämäisyys, ronskius, romuluisuus, rosoisuus, särmikkyys, pisteliäisyys, suorasanaisuus, peräänantamattomuus, kerroksellisuus ja jotain mitä kutsun positiiviseksi ilkeydeksi.

Jouko Jokinen tiivisti porilaisen luonteen osuvasti Satakunnan Kansan jäähyväiskolumnissaan:

”Kulmikas, karhea, vastakohdista rakentuva kaupunki, jossa on särmä. Tätä kaupunkia voi vain rakastaa tai vihata. Pyöreäkulmaisia muumilaaksokaupunkeja Suomessa on jo liikaa"

Toinen tamperelainen, Professori Markku Sotarauta taas lanseerasi käsitteen ’Nokkela kaupunki’, jonka ominaispiirteet soveltuvat näppärästi Poriin. Sotaraudan mukaan nokkela kaupunki ei ole itsestäänselvä, helppo tai lattea, vaan särmikäs ja siksi kiinnostava muiden silmissä. Nokkela on hänen mukaansa nopea ajattelussaan ja toiminnassaan (bright, acute, clever), hävyttömän ilkeä (pertinently wicked), elinvoimainen, rankka, voimakas, eloisa (vigorous, severe, emphatic, brisk) ja kirvekäs ja pisteliäs (caursing a smarting sensation, stinging pungent)

Nämä kaikki em. piirteet tekevät Porista Porin. Ja kun rinnalle heitetään mausteeksi ripaus enemmän positiivisuutta ja tulevaisuususkoa, niin resepti on innostava, kiinnostava ja houkutteleva.

Pori ja Porin seutu ovat uudessa tilanteessa usean vuosikymmenen korpivaelluksen jälkeen. Kasvupuhetta tarvitaan vahvistamaan olemassa olevia myönteisiä asioita, mutta ennen muuta rohkaisuksi ja kannustukseksi uusille avauksille.

Otsikon sanat kannattaa pitää mielessä. Porin ja Porin kaupunkiseudun pitää välttää kaikin tavoin liiallista konsensusta, tyytyväisyyttä, yltäkylläisyyttä, johdonmukaisuutta ja insinöörimäistä rationalisuutta.

Positiivisuus ei poissulje tätä asiaa.

5 049 asukasta lisää ja vähän äkkiä!

2010-12-12T09:17:00.001-08:00

Pori on väkiluvultaan sijalla 11 suurten kaupunkien joukossa. Väkiluku ei ole itseisarvo, mutta sen symbolinen merkitys on äärimmäisen suuri alueiden välisessä kilpailussa. Vaikka periaatteessa on herttaisen yhdentekevää mille sijaluvulle Pori sijoittuu väkilukuvertailussa, on käytännössä tilanne kokonaan toinen. Porin on ehdottomasti tavoiteltava paikkaansa takaisin kymmenen suurimman kaupungin joukossa. Mielellään kitarisat ulkona ja täysin palkein!

Asukasluku on ulospäin äärimmäisen tärkeä viesti alueen tulevaisuuden potentiaalista ja mainekuvasta joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä.

Miksi näin?

Siksi, että kyse on lyhyesti ja ytimekkäästi julkisesta näkyvyydestä, olemassaolosta siellä missä tehdään tulevaisuuden menestymisen tai menestymättömyyden kannalta keskeisiä valintoja. Kyse on mukanaolosta vaihtoehtona vaihtoehtojen ja valintojen kentällä.

Nimittäin useat tilastot, vertailut, tutkimukset, selvitykset, analyysit, ryhmien jäsenyydet ja monet muut asiat koskevat vain ja ainoastaan kymmentä suurinta kaupunkia. Tästä pelistä ei ole varaa jäädä ulkopuolelle kaiken maailman ”pikkukaupunkien” joukkoon. Pori on totaalisen väärässä sarjassa, jos meitä vertaillaan esimerkiksi Kotkaan, Rovaniemeen, Hämeenlinnaan tai Saloon.

Tämä vaara on nyt olemassa!

Tämän vuoksi on tärkeää, että Pori on lähtökohtaisesti väkiluvultaan aina yksi kymmenestä suuresta kaupungista. Pori on kuulunut tähän joukkoon aina 1880-luvulta lähtien ja sen pitää seudun menestymisen vuoksi kuulua siihen jatkossakin.

Maalitaulun kohteeksi on otettava "Kouvostoliitto", jota myös virallisesti Kouvolaksi kutsutaan.

Kouvolan asukasluku on tällä hetkellä kymmenenneksi suurin Suomessa. Kouvolassa oli lokakuun lopussa 5 048 asukasta enemmän kuin Porissa. Kouvolan nousi Porin edelle ”viekkaudella ja vääryydellä” eli tekemällä monikuntaliitoksen ympäristökuntiensa kanssa vuoden 2009 alussa. 30 000 asukkaan kylästä tuli yhdessä yössä kolme kertaa suurempi.

Porin asukasluku kasvoi 266 asukkaalla vuonna 2009 ja Kouvolan vastaavasti laski 248 asukkaalla. Jos tahti jatkuu keskimäärin samanlaisena tulevina vuosina, niin Pori ohittaa tasaisella vauhdilla ilman kuntaliitoksiakin Kouvolan väkiluvun arviolta vuonna 2020.

Mutta vuosi 2020 on auttamattomasti liian kaukana, jonka vuoksi tarvitaan nopeampia ratkaisuja.

Porilla on yhdeksännellä sijalla olevaan Kuopioon kurottavaa 10 269 asukasta ja kahdeksannella sijalla olevaan Lahteen 18 501 asukasta. Kuopio ja Lahti ovat liian kaukana, ja sitä paitsi kasvavat nopeampaa tahtia kuin Pori.

Sormiharjoitukset ovat vaarallisen houkuttelevia, mutta kaiken uhalla, poliittisista realiteeteista piittaamatta, haluan heittää ilmaan alas ammuttavaksi muutaman käytännön esimerkin:

1. Porin perusturvan yhteistoiminta-alueella (Pori, Ulvila, Luvia, Pomarkku ja Merikarvia) asuu 106 000 asukasta. Tämä väestöpohja nostaisi Porin kahdeksanneksi suurimmaksi kaupungiksi ohi Kouvolan, Kuopion ja Lahden.

2. Porin ja Ulvilan järkiavioliitto nostaisi Uuden Kaupungin väkiluvun 96 700 asukkaaseen ja samalla reilusti ohi laskevan Kouvolan ja kyynärän mitan edelle Kuopiota.

3. Porin, Luvian ja Lavian (!) yhdistyminen nostaisi asukasluvun 88 300 henkilöön ja samalla parilla sadalla henkilöllä ohi Kouvolan.

4. Vaihtoehto voi olla mikä tahansa, jos ja kun se vain otetaan.

Niin tai näin, kyse olisi samalla isosta piristysruiskeesta koko Porin kaupunkiseudulle.

Mikä estää ottamasta mallia esimerkiksi Pori-Noormarkku –kuntaliitoksesta? Sanotaan mitä sanotaan, mutta se oli nähdäkseni onnistunut ja oikea-aikainen strateginen liike sekä ison että pienen kannalta. Aito Win-Win -tilanne. Hyvää ja onnistunutta mallia kannattaa monistaa jatkossakin.

”Jotain on aina parempi kuin ei mitään” sopii hyvin tässä(kin) käytännön periaatteeksi.

Kuka ottaa kopin?

Ei paskempi nousu!

2010-10-21T06:52:00.000-07:00

Planeetat ovat olleet suotuisassa asennossa Porin seudulla viime vuosina. Paras kehitystä kuvaava määre on porilaisittain ”ei paskempi”. Se tarkoittaa suomeksi kai jotain hyvän ja erinomaisen välillä. Porin seutu on petrannut huikeasti positiotaan aikaisempaan kehitykseen verrattuna.

Ehkä rohkenee jo sanoa ääneen Porin seudun päässeen hyvälle kehitysuralle. Seuraava askel on kivuta kasvu-uralle ja vahvistaa kaikin tavoin positiivista kierrettä.

Kriittinen kysymys kuuluu, miten kasvu-uralle päästään ja ennen muuta miten siellä pysytään?

Esitän viiden lääkkeen kasvureseptin aluekehitykseen liittyvien tutkimusten ja omakohtaisen kokemuksen perusteella muilta kasvuseuduilta.

Ensimmäiseksi, Porin kaupunkiseudulla on oltava yhtäältä vahva alueellinen keskus ja toisaalta vahvoja paikallisia keskittymiä. Mitä vahvempi Pori on, sitä enemmän ympäristöön säteilee ja leviää myönteisiä kehävaikutuksia. Pori taas ei voi menestyä, ellei parvi Porin ympärillä menesty. Porin on oltava suhteessa ympäristöön veturi, ei imuri. Tällöin päästään seudun kasvun kannalta välttämättömään ”parvikehitykseen” eli kaupunkiseudun sisällä kasvaa keskuksen lisäksi pienemmät keskittymät.

Toinen ja tutumpi lääke liittyy seudun pitkäjänteisiin, omaehtoiseen ja vahvuuksia vahvistavaan kehittämiseen. Tämä lienee selvä pläkki ja ei tarvitse lisäselityksiä.

Kolmas lääke liittyy mittakaavaetujen ja/tai ulkoisten skaalahyötyjen hyödyntämiseen. Lähtökohtana on yhtäältä alueen elinkeino- ja toimialarakenteen jatkuvaa monipuolistaminen ja toisaalta syvä erikoistuminen. Keskeisellä sijalla ovat yhteydet (maantie-, rautatie-, lento- ja muu infra) ja syvä yhteistyö suhteessa verkostojen solmupisteisiin (osaaminen, innovaatiot, pääoma, tuotanto jne.

Avaintekijä on positiivisen kasvukierteen vahvistaminen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että seudulle tulleet korkean osaamisen työpaikat/yritykset vetävät puoleensa muita korkean osaamisen työpaikkoja/yrityksiä, veturiyritykset vetävät puoleensa muita saman toimialan yrityksiä (klusteriajattelu), akateemiset paluumuuttajat vetävät puoleensa muita potentiaalisia akateemisia muuttajia, Porin ja Noormarkun kaltaiset onnistuneet kuntafuusiot houkuttelevat muita kaupunkiseudun kuntia samankaltaisiin ratkaisuihin jne.

Kun positiivinen kierre käynnistyy, niin se vahvistaa ja ruokkii itse itseään.

Neljäs lääke liittyy ns. First-Nature ja Second-Nature (Ottaviano & Pinelli 2004) tekijöiden huomioimiseen.

First-Nature tarkoittaa sitä, että Porin kaupunkiseudun on tunnistettava ne asiat ja olosuhteet, joihin ei ole mahdollista vaikuttaa. Tämä liittyy mm. maantieteelliseen sijaintiin, luonnonolosuhteisiin tai siihen, ettei seutu voi samanaikaisesti ja -arvoisesti panostaa kuin kerrallaan esimerkiksi yhteen isoon infrahankkeeseen. Se voi olla ratayhteys tai valtatie 2 tai valtatie 8 tai satama tai yliopistokeskus tai jotain muuta, mutta vain yksi kerrallaan ja koko edunvalvontakoneisto (?) on oltava yhtenäisenä asian takana

Second-Nature liittyy polkuriippuvuuteen. Yksinkertaistettuna ihmiset, yritykset ja uusinvestoinnit sijoittuvat sinne missä on ennestään samankaltaisia ihmisiä, yrityksiä ja investointeja. Tällöin aikaisempi hyvä kehitys vahvistaa tulevaa kehitystä ja ”hyvän kierre” lukkiutuu.

Neljäs lääke on positiivinen haaste Porin seudulla. Se liittyy kasvuretoriikkaan, positiiviseen kasvupuheeseen. Positiivinen puhe ja odotukset vahvistavat mielikuvia, tukevat kehitystä ja lisäävät tuottavuutta, jos kyse on aidosta asiasta ja ”tuote” on kunnossa. Positiivisella ”kasvupuheella” on taipumus vahvistaa itse itseään ja kiihdyttää kasvua. Kyse on ns. flow –ilmiöstä. Sen voi suomentaa vaikka imuksi, joka vie tekijänsä mennessään: aika ja paikka katoavat, kun tekemisen meininki on tarpeeksi vahva.

Kasvupuheen merkityksen ymmärtämiseksi suosittelen lämpimästi tutustumismatkaa vaikka Seinäjoelle tai Ouluun.

Viides lääke ei tule apteekista, vaan luonnontuotekaupasta. Sen nimi on sattuma(t). Pienistä ja vähäpätöisistä asioista voi kasvaa ajan mittaan suuria a’la Pori Jazz, Beach Futis tai SuomiAreena. Se taas edellyttää rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta uusien siemenien jatkuvaan kylvämiseen.

Parasta kaikessa on se, ettei kukaan olisi uskonut 20, 10 tai edes 5 vuotta sitten, että Porin seutu on kasvu-uran kynnyksellä vuonna 2010.

Ei paskempi kehityskaari taantuneeksi väitetyltä teollisuuskaupungilta!

Väestötilastot ovat tulenarkaa tavaraa

2010-09-09T00:40:00.000-07:00

Ruotsi-Suomi julkaisi ensimmäiset väestötilastot vuonna 1755. Ne julistettiin kuninkaan toimesta välittömästi salaisiksi. Kysymys ei ollut tietosuojasta, vaan ne kertoivat kuinka vähän valtakunnalla oli nuorta ikäluokkaa "tykinruuaksi".

Väestötilastot ovat olleet siitä lähtien poliittisesti tulenarkaa tavaraa.
Tämä tuli jälleen kerran mieleen lukiessa aluetieteen professori Hannu Katajamäen (7.9) mielipidettä Helsingin Sanomissa (5.9) olleeseen allekirjoittaneen pyynnöstä tekemään analyysiin 20 suurimman kaupungin muuttovetovoimasta.

Olen Katajamäen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että nettomuuttoluvat ovat vain yksi kapea mittari alue- tai kaupunkikehityksessä. Yhtä tärkeitä ovat työpaikkakehitys, syntyvyys, aluetalous, yritysperustanta jne.

Mutta jos analyysin kohde rajataan suurten kaupunkien muuttoliikkeeseen, on ilmiötä tarkasteltava aihepiirissä käytettävien normaalien mittarien ja metodien avulla. Analyysin vertailuasetelman haasteena oli 30 vuoden ajanjakso. Pitkään aikahorisonttiin osuu väistämättä muutoksia alue- ja kuntarakenteessa, jonka vuoksi tulokset laskettiin viisivuotisjaksoittain niin määrällisinä nettolukuina kuin suhdelukuina keskiväkilukuun suhteutettuna.

Lähtökohdaksi valittiin tietoisesti 1.1.2010 alueluokitus, jolloin voitiin arvioida suurten kaupunkien kehitystä takautuvasti aikasarjassa tämän hetken näkökulmasta historiatiedon sijaan. Joukossa oli muutamia kaupunkeja, jotka olivat kyenneet tekemään merkittäviä kunta- tai monikuntaliitoksia (Salo, Hämeenlinna, Kouvola, Seinäjoki). Tämä saattoi nostaa jossain määrin seutukaupunkien asemaa suhteessa muihin lukuun ottamatta Kouvolaa. Se avasi samalla analyysin sisälle hedelmällisen näkökulman kuntaliitosten merkityksestä.

Katajamäki peräänkuulutti –aivan oikein- vertailuasetelmaa, jossa esimerkiksi Turun tai Vaasan kaltaisille keskuskaupungeille olisi tehty virtuaalinen kuntaliitos, jossa niiden kaupunkiseutua olisi käsitelty tilastollisesti yhtenä kokonaisuutena seutukaupunkien tavoin. Idea on hyvä siitä huolimatta, että todellisten ja spekulatiivisten tilastojen käsittely samassa yhteydessä on hieman kyseenalaista. Tilanne on lähtökohdan osalta vähän sama kuin suunnistuskilpailussa muutettaisiin rastien paikkaa kesken kilpailun.

Tein pyynnöstä Vaasan kaupunkiseudun (Laihia, Maalahti, Mustasaari, Oravainen, Vaasa, Vähäkyrö ja Vöyri-Maksamaa) osalta Katajamäen kaipaaman virtuaalilaskelman (kt. www.timoaro.net). Virtuaali-Vaasan osalta tulos ei juuri poikennut HS-analyysistä. Virtuaali-Vaasa olisi noussut seutukaupunkina sijalta 19. sijalle 17. kahdenkymmenen suurimman kaupungin joukossa. Tulos osoitti vain sen, että Vaasa ”vuotaa vahvasti etenevien ympäristökuntien ” lisäksi muualle Suomeen hyvästä talous- ja työllisyyskehityksestään huolimatta.

Aluekehitys on luonteeltaan moniulotteinen ilmiö, jossa yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Muuttoliike (maassamuutto ja nettosiirtolaisuus) ovat yksi pala kokonaisuudessa. Suurten kaupunkien muuttovetovoima on yksi tulokulma aluekehityksen ymmärtämiseen, mutta sen perusteella ei voi tehdä kokonaisvaltaista tulkintaa.

Muuttotilastot ovat hyviä renkejä, jos niiden isännät pystyvät käsittelemään tulkintoja järjellä eikä tunteella.

VTT, Timo Aro

Tiekartta Porin kaupunkiseudulle

2010-08-22T11:08:00.000-07:00

Ulvilan kaupunginjohtaja Arto Saarinen on hyvä unilukkari. Hän herätteli Porin kaupunkiseudun kuntia hiljaiselosta (SK 21.8). Saarisen mielestä on aika jättää kyräily taakse ja aloittaa avoin keskustelu Porin kaupunkiseudun lähivuosien ratkaisuista.

Olen täysin samaa mieltä. Kuntauudistuksen tarpeesta vallitsee suuri yksimielisyys - toisin kuin keinoista.

Lähtökohta on kristallinkirkas: yksikään kunta ei voi tulevaisuudessa menestyä rakenteilla ja toimintatavoilla, jotka luotiin toisena aikana toisenlaisiin tarpeisiin.

Lisäksi asialla on kiire. Tai ainakin jos on uskomista sellaisiin alan ammattilaisiin, kuten kuntaliiton erityisasiantuntija Arto Koskeen.

Kosken mukaan kriittinen hetki on valtuustokauden vaihde 2013. Kuntaliitokset noudattavat syklisesti neljän vuoden valtuustokausia. Toisin sanoen, jos Porin kaupunkiseudulla tai muualla halutaan tehdä kuntaliitoksia vuosille 2013-2017, niin niitä koskevat päätökset pitää tehdä mielellään seuraavan 10 kuukauden aikana, ja joka tapauksessa viimeistään seuraavan kahden vuoden aikana ennen seuraavia kuntavaaleja.

Porin kaupunkiseutu tarvitsee nopeasti tiekartan tuleville vuosille, jos ja kun halutaan tosissaan vaikuttaa 2010-luvun lopun ja 2020-luvun kehitykseen.
Hyvä tiekartta sisältää vaihtoehtoisia toteuttamismalleja.

Henkilökohtainen tiekarttani Porin kaupunkiseudun osalta muodostuu neljästä vaihtoehtoisesta toteuttamismallista: suurkunta-, sopimusyhteistyö-, domino- ja poteromalli.

Suurkuntamalli perustuu Porin kaupunkiseudun kuntien vapaaehtoiseen fuusioon Salon, Kouvolan, Hämeenlinnan, Oulun ja Lahden tavoin. Porin kaupunkiseutu on jo nyt toiminnallisesti yhtenäistä taajama- ja työssäkäyntialuetta. Porin kaupunkiseudun työ-, asumis- ja palvelumarkkinat eivät ole enää pitkään aikaan perustuneet kuntien hallinnollisiin rajoihin. Suurkunta voi toteutua vain siinä tapauksessa, että Porin kaupunkiseudun kunnat pystyvät ylittämään tämän hetken intressit ja näkemään yhtenäisen kaupunkiseudun edut tulevaisuudessa suurempina kuin itsenäisenä kuntana olemisen.

Sopimusyhteistyömalli perustuu sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteistoiminta-alueen kaltaisen sopimuksellisen yhteistyön syventämiseen muillakin sektoreille. Ylikunnallista yhteistyötä tehdään jo nyt usealla eri rintamalla: asumisessa, maankäytössä, jätehuollossa, elinkeinopolitiikassa, koulutuksessa, ympäristöterveydenhuollossa jne. Tämä malli säilyttää kuntien periaatteellisen autonomian, mutta mahdollistaa edelleen yhteistyön tiivistämisen ja ylikunnallisten ja –alueellisten palvelutuotantomallien luomisen. Avainsanat ovat koalitiot ja konsortiot.

Dominomalli perustuu yksittäisten kuntien sulautumiseen alueen keskuskaupunkiin. ”Dominonappulat” voivat olla saman kaupunkiseudun sisältä (Noormarkku) tai seudun ulkopuolelta (Lavia). Dominomallin liitokset eivät yleensä tapahdu vapaaehtoisesti, vaan taloudellisten syiden pakottamina. Dominoteorian mukaisesti yksi liitos johtaa toiseen, toinen kolmanteen jne. Dominomallin vastapainona voi tapahtua seudun kuntien blokkiutumista keskuskaupunkia vastaan (case Jokilaakso).

Poteromalli ei ole nähdäkseni edes vaihtoehto, vaan tavoite säilyttää nykyinen tila muuttumattomana mahdollisimman pitkään. Tämä ei voi olla jatkossa mitään muuta kuin nollavaihtoehto.

Pidän ideaalivaihtoehtona suurkuntamallin toteutumista kaikilla suurilla kaupunkiseuduilla. Neljä viidestä suomalaisesta asuu 20 suurimmalla kaupunkiseudulla. Uudistusten läpivienti onnistuu tai kaatuu suurilla kaupunkiseuduilla.

Toiseksi paras vaihtoehto on sopimusyhteistyömalli, jonka kautta päästään ajan kanssa samaan lopputulokseen.

Jos halutaan edetä nopeampaa tietä, niin tässäkin tapauksessa mieluummin kertarytinä kuin ainainen kitinä.

Pallo on heitetty ilmaan perinteisestä pesäpallokaupungista.

Kuka ottaa kopin?

"Miehellä, jolla on iso vasara, jokainen ongelma on naulan näköinen"

2010-08-07T10:52:00.001-07:00

Otsikon sananlasku palauttaa aina mieleen niin sanottujen pakolais- ja maahanmuuttokriitiikoiden aika ajoin hysteeriksiksi käyvät kannanotot ja näkemykset maahanmuuttopolitiikasta. Näiden vastapainoksi haluan vuoksi välittää ison kiitoksen RKP:lle ja Vasemmistoliitolle ryhdikkäästä, humaanista ja oikea-aikaisesta kannanotosta. Molemmat puolueet ilmoittivat tuoreessa STT:n kyselyssä kannattavansa kiintiöpakolaisten määrän nostamista noin tuhanteen per vuosi. Määrä ylittäisi kolmanneksella nykyisen kiintiön (750).

RKP:n ja Vasemmistoliiton ulostulo oli pelkästään symbolisena eleenä arvokas ja tarpeellisempi kuin pitkään aikaan. Eduskuntapuolueista ainoastaan perussuomalaiset –yllätys yllätys- halusivat laskea kiintiötä jopa nykyistäkin alhaisemmaksi.

Jatkossa tarvitaan uusia vastaavia ulostuloja muilta vastuullisilta puolueilta vastapainoksi maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin perustuvalle mörköpolitiikalle.

Maahanmuutto, maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat liian arvokas asia jätettäväksi esimerkiksi NUIVA-manifestin kaltaisten maahanmuuttohysteriaa lietsovien korkeiden veisuiden varaan.

Ymmärrän nostalgian ja menneen maailman ihannoinnin väkevänä tunnetilana, mutta Suomi ei vaan yksinkertaisesti voi perustaa maahanmuuttopolitiikkaansa enää monokulttuurisuuden varaan 2010-luvulla. En osaa edes kuvitella huonompaa lähtökohtaa maahanmuutto- tai pakolaispolitiikalle kuin sen, että maalaisimme itsemme vapaaehtoisesti nurkkaan manifestin laatijoiden tavoin.

Kiintiöpakolaisten määrän nostaminen tuhanteen ei muuttaisi käytännössä juuri mitään nykyiseen verrattuna: määrällisenä ja taloudellisena ilmiönä kyse on totaalisen marginaalisesta asiasta valtiontalouden näkökulmasta, mutta humaanina ja moraalisena eleenä se olisi äärimmäisen kunnioitettava. Suomi on jo nyt UNHCR:n tilastoissa yksi eniten kiintiöpakolaisia vastaanottavista maista suhteessa väkilukuun. Tämä on yksi harvoista kansainvälistä vastuullisuutta kuvaavista ”hyvyystilastoista”, joista voi ja kannattaa jokaisen suomalainen olla ylpeä samalla tavoin kuin esimerkiksi PISA-testeistä.

Kiintiöpakolaisten määrän nostaminen tuhanteen olisi baltiarallaa niin ”hurjan paljon” kuin 0,01 prosenttia Suomen väkiluvusta!

En pysty millään ilveellä näkemään näin pientä kiintiöpakolaisten joukkoa sellaisena absoluuttisena pahana tai mörkönä, joka veisi meiltä kantasuomalaisilta työpaikat, asunnot, toimeentulon, kulttuurin ja aiheuttaisi kaikenlaista peruuttamatonta pahaa! Ymmärrän toki hyvin, että joillakin saattaa olla kiusaus yrittää ampua kärpästä tykillä, mutta ehkä kiintiöpakolaiset eivät kuitenkaan ole paras mahdollinen kohde millään kuviteltavissa olevalla mittarilla.

Olen kuitenkin täsmälleen samaa mieltä siitä esimerkiksi NUIVA-manifestin laatijoiden kanssa yhdestä asiasta. Heidän mukaansa ”kiintiöpakolaisten määrä on sopeutettava yleiseen taloudelliseen kehitykseen”.

Juuri näin, ehdottomasti!

En voisi olla enempää samaa mieltä. Suomella jos jollakin on taloudellisia lihaksia ottaa vastaan merkittävästi enemmän kiintiöpakolaisia kuin 750 tai 1 000.

Missä Porin poliittinen valta asuu?

2010-06-20T01:24:00.000-07:00

Otsikon vastaus on nuppineulamenetelmä. Helsingin Sanomien poliittinen toimittaja Unto Hämäläinen iski kolumnissaan 50 nuppineulaa Suomen kartalle. Nuppineulat kuvasivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajien, varapuheenjohtajien, puoluesihteerien ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien asuinkuntia. Nuppineulakartta kertoi koruttomasti, missä päin Suomea poliittinen valta lymyää ja mistä se puuttuu.

Nuppineulamenetelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja konkreettisuudessaan houkutteleva. Entä jos menetelmää sovellettaisiin yhden kaupungin eli Porin alueella? Mitä nuppineulat kertoisivat Porin poliittisen vallan alueellisesta sijoittumisesta? Mihin nuppineulat sijoittuisivat Porin kartalle? Vai syntyisikö nuppineulavapaita vyöhykkeitä?

Kokeillaan.

Aluksi on määriteltävä, ketkä luottamushenkilöt edustavat asemansa puolesta Porin poliittista valtaa. Nämä ainakin: kaupunginhallituksen (12) jäsenet, kaupunginvaltuuston puheenjohtajisto (4), keskeisten lautakuntien (6) ja valtuustoryhmien (7) puheenjohtajat.
Heureka! Näistä saadaan koottua jo 29 henkilön edustava remmi.
Tämän jälkeen on vielä määriteltävä ”alue”. Otetaan avuksi kunnallisvaalien äänestysalueet. Porin ja Noormarkun alueella oli yhteensä 34 aluetta, jotka heijastavat kaupunginosien välisiä rajoja. Äänestysalueet voidaan jakaa edelleen viiteen suuralueeseen: kantakaupunkiin, Länsi-Poriin, Pohjois-Poriin, Itä-Poriin ja Meri-Poriin.

Vuoden 2008 kuntavaaleissa annettiin noin 42 000 ääntä Pori-Noormarkussa. Annetuista äänistä Pohjois-Pori sai 25 %, Itä-Pori 22 %, Länsi-Pori 21 %, Kantakaupunki 19 % ja Meri-Pori 13 %.

Tämän jälkeen ei muuta kuin nuppineulat käteen ja neulat Porin kartalle.

Tulos on hämmentävä.

Lähes neljä kymmenestä (37 %) nuppineulasta löytää paikkansa Länsi-Porin alueelta. Poliittinen edustus on melkein kaksinkertainen alueen väkilukuun (21 %) ja äänimäärään (21 %) verrattuna.
Toisessa ääripäässä ovat Itä-Porin ja Pohjois-Porin alueet. Itä-Porin eli Uuden- ja Vanhankoiviston, Koivulan, Kalaholman, Sampolan, Väinölän, Koivistonluodon, Kartanen jne. väestö- ja ääniosuus on 22 %:in luokkaa, mutta poliittisen vallan osuus jäänee 15 %:iin. Pohjois-Porin (ml. Noormarkku) kohdalla tilanne on samankaltainen. Pohjois-Porin väestöosuus (27 %) ja ääniosuus (25 %) on korkeampi kuin johtopaikkojen osuus (22 %). Tasapainoisin tilanne on kantakaupungin ja varsinkin Meri-Porin alueilla.

Mitä Porin poliittinen nuppineulakartta sitten kertoo?
On kristallinkirkasta, ettei pitkälle meneviä johtopäätöksiä kannata tehdä. Asuinpaikasta riippumatta kehitetään ensisijaisesti Poria. Jotain kuitenkin.

Kokoomuksen siniset ja demarien punaiset neulat keskittyvät vastustamattomalla voimalla Länsi-Porin alueelle. Pienten puolueiden (PeSu ja KD) neulat löytyvät paikkansa samaiselta Länsi-Porin alueelta. Vasemmistoliiton tummanpunaiset neulat erottuvat Pohjois- ja Meri-Porin alueelle. Keskustan ja vihreiden vihreät neulat iskeytyvät taas muita enemmän Itä-Porin alueelle.

Eroa on.

Vihreitä neuloja ei näy kantakaupungin tai Länsi-Porin alueella. Siniset ja punaiset neulat puuttuvat Itä-Porin alueelta. Lisäksi on isoja asuinalueita, joissa ei silmiin osu yhden yhtä neulaa väristä riippumatta. Noin 6 000 asukkaan lähiöt ovat vailla ainuttakaan poliittisen vallan edustajaa. Muita poliittisesti autioita alueita ovat mm. Toejoki, Kartano-Harmaalinna, 6. osa, Enäjärvi ja haja-asutualueet Lattomereltä Ahlaisiin.

Alueellinen tasapaino ei ole minkäänlainen prioriteetti poliittisten johtopaikkojen jaossa yhden kaupungin sisällä. Tämä on itsestäänselvyys. Toisaalta asiaa ei voi vähätellä, sillä useat tavallista kuntalaista koskevat päätökset liittyvät tavalla tai toisella asuinalueisiin. Kuntalaiselle ei ole samantekevää esimerkiksi se, minkä asuin alueen päivähoito-, koulu-, kirjasto- tai terveyspalveluita lisätään tai vähennetään, mitkä kaupungin kadut kunnostetaan tai valaistaan ennen muita, mihin kaavoitetaan uusia asuinalueita, miten joukkoliikennepalvelut järjestetään, mihin investoidaan ja mihin ei. Varsinkin valintatilanteessa asuinalueella on aina merkitystä –sanotaan mitä sanotaan!

Nuppineulamenetelmä on vain nuppineulamenetelmä. Neulojen sijainnin ja poliittisen päätöksenteon välille ei voi vetää suoraa yhteyttä. Nuppineulojen sijoittuminen Porin kartalle paljastaa kuitenkin sen verran, että Porin poliittinen valta lymyää keskimääräistä enemmän yksillä alueilla ja loistaa poissaolollaan toisilla alueilla.

Jos kerran Lahdessakin...

2010-06-01T22:44:00.000-07:00

Oulun ja Lahden seudut ovat tekemässä isoja harppauksia pärjätäkseen alueiden välisessä kilpailussa. Monikuntaliitosten toteutuessa Oulusta ja Lahdesta tullee 180 000-190 000 asukkaan keskuksia. Keskukset nousevat heittämällä Turun ohi maamme viidenneksi ja kuudenneksi suurimmiksi kaupungeiksi. Kuntaliitosten räätäleinä ovat toimineet mm. sellaiset herrat kuin FT Arto Koski (Oulu) sekä Osmo Soininvaara ja Markku Lehto (Lahti).

Suuruuden ekonomia ei ole itseisarvo, mutta takuuvarmasti se tuo näille seuduille roppakaupalla myönteistä värinää, pörinää ja tulevaisuususkoa.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tämä Lahti.

Lahden kehityspiirteet muistuttavat pitkässä juoksussa Porin kehitystä: radikaali ja ilkeä pitkä rakennemuutos, teollisuusvaltaisuus, yliopiston puuttuminen ja korvautuminen yliopistokeskuksella, selviytyminen kuivin jaloin negatiivisesta väestönkehityksestä ja massatyöttömyydestä, kroonisten muuttotappioiden selättäminen, seudun sisäinen tuhoava kilpailu jne.

Klassinen ongelma ja perinteisistä perinteisin kiistanaihe eli mikä on tulevan kunnan nimi taklattiin jo alussa yksinkertaisen nerokkaalla tavalla. Uuden kunnan synnytystuskissa ei käytetty missään vaiheessa nykyisen Lahden nimeä, vaan valittiin lähtökohdaksi niinkin mielikuvituksellinen nimi kuin Uusi Kunta.

Mikäli Päijät-Hämeen yhdeksän kuntaa liittyvät toisiinsa, syntyy uusi Lahden suurkaupunki 1.1.2013. Samalla Päijät-Hämeen maakunta saa luvan tehdä tilaa kaupunkiseudun varaan muodostuvalle suurkunnalle. Tämä tulee olemaan monessa mielessä hallinnollinen ennakkotapaus

Entä mitkä ovat sitten Lahden suurkunnan edut suhteessa vanhaan?

Selvitysmies Soininvaaran ensimmäinen diagnoosi on selkeä. ’Lahden seutu on yksi kaupunkiseutujen suurimmista alisuorittajista’. Kyllä, allekirjoitan väitteen, kun ottaa huomioon kaupunkiseudun optimaalinen sijainti metropolialueen kyljessä, Helsinki-Pietari –väylän läheisyys, maantie- ja rautatieyhteyksien solmukohdan, seudun väestöpohjan, panostukset liikentoimintaa kasvattaviin uusiin toimialoihin a’la CleanTech, merkittävät luontoarvot jne.

Ostan myös Soininvaaran toisen diagnoosin. Hänen mukaansa tulevan ’kilpailun asukkaista ja yrityksistä voittavat ne kaupunkiseudut, joissa ihmisten on mukava ja helppo asua’. Koska Lahdelta puuttuu vetovoimainen ”aito ja oma” yliopisto, sen on oltava muissa asioissa kilpailijoitaan parempi. Lahdella ja sen kehyskunnilla ei ole varaa keskinäiseen jonninjoutavaan näennäiskilpailuun uusista asukkaista, yrityksistä tai investoinneista.

Jos jokainen seudun kunta luo esimerkiksi asumisen yhteydessä yhdyskuntarakennettaan itsekkäästi omalta kannaltaan, niin se estää hyvin toimivan kokonaisuuden ja johtaa osaoptimoinniksi kutsuttuun ilkeään ongelmaan. Asumisen osaoptimointi tarkoittaa seutujen sisällä esimerkiksi sitä, että keskuskaupunki pyrkii estämään naapurikuntia ryöväämästä asukkaitaan rakentamalla pientaloja paikkoihin joihin pitäisi rakentaa kerrostaloja ja kehyskunnat kaavoittavat samasta syystä pientalo sinne minne sattuu. Seurauksena on aikaa ja rahaa ja luontoa turmeleva turha pendelöinti kodin ja työpaikan välillä sekä palveluiden ali- tai ylikäyttö riippuen asuinpaikasta.

Kolmas selvitysmiesten diagnoosi sopii kai mille tahansa
kaupunkiseuduille. ’Tavoitteena on hakea uuden suurkunnan avulla potkua niin seudun kasvuun kuin elinvoimaan’. Tavoitteena on 25 000 – 30 000 uutta asukasta, kuntakeskuksien vahvistaminen, vastaiskun antaminen ikääntymiselle ja siirtää voimavaroja hallinnosta palveluihin.

Selvitysmiesten neljäs diagnoosi yllättää hallinnollisella radiaalisuudellaan. Lahden suurkunnan yhdistymissopimus sisältää merkittävän hallinnollisen innovaation. Kyse ei ole siitä, että uudessa valtuustossa tulee olemaan Porin malliin 85 valtuutettua vuosina 2013-2016. Jutun juoni on siinä, että alueellisesta päätöksenteosta tulevat jatkossa vastaamaan täysin uusi elin eli niin sanotut aluelautakunnat. Vaasan yliopiston aluetieteen professori Hannu Katajamäki on puhunut vuosikausia aluelautakuntien puolesta. Aluelautakuntien roolina on toimia kuntalaisten ja päättäjien välissä antamalla lausuntoja sekä esityksiä ylintä valtaa käyttävälle kaupunginvaltuustolle. Aluelautakunnat tulisivat vain kehyskuntiin (Hartola, Asikkala, Padasjoki, Hämeenkoski, Kärkölä, Hollola, Nastola, Heinola), ei Lahteen.

Summa summarum Lahden seudun lopputulema on se, ettei nykytilannetta ja nyky-toimintamalleja ole mahdollista säilyttää ennallaan eli menneisyyden rakenteilla on mahdoton tulevaisuuden toimintaympäristössä

Sokerina pohjalla se tärkein kysymys Porin seudun kannalta.

Jos riitainen Lahden seutu on päässyt selvitysmiesten johdolla näin pitkälle, niin mikä estää toimimalla samalla tavalla Porin seudulla? Löydän noin tuhat ja yksi argumenttia, jotka huutavat vielä tiiviimmän seudullisen yhteistyön ja jopa kuntaliitosten puolesta. Porin seudun katse on nyt jos koskaan oltava tulevaisuudessa 2010-luvun lopulla ja 2020-luvulla. Kysymys ei kuulu, mitä on tapahtunut menneisyydessä, vaan millaisen Porin kaupunkiseudun haluamme 20-30 vuoden kuluttua ja mitkä ovat seutumme tulevaisuuden skenaariovaihtoehdot joko erillisinä kuntina tai yhdessä. Porin seudun ulkoiset kilpailukykytekijät ja potentiaaliset mahdollisuudet ovat ehkä paremmassa kunnossa kuin kertaakaan 1970-luvun alun jälkeen.

Eli lopuksi kaino kysymys: olisiko paras hetki toimia tässä ja nyt?

Rauman henki

2010-05-02T12:44:00.001-07:00

Taloustutkimus Oy:n kuntien imagotutkimus on upeaa luettavaa…ainakin Rauman kannalta. Rauma sai kolmanneksi korkeimman kouluarvosanan 101 kunnan joukossa.Väitän, että hyvän kierteen takana on niin sanottu Rauman henki.

Tutkimuksen kärjessä on Naantali (8,39), toisena Raisio (8,24) ja kolmantena Rauma (8,18) samalla arvosanalla Kalajoen kanssa. Rauma on omassa sarjassaan (20 000-50 000 asukasta) toiseksi paras. Porin sijoitus samassa tutkimuksessa on suurten kaupunkien sarjassa (yli 50 000 asukasta) kahdeksas ja kaikkien kuntien osalta 25.

Tarkoitan Rauman hengellä sisäistä yksimielisyyttä, yhtenäisyyttä, rantaruotsalaismaista yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemisen kulttuuria ja pyrkimystä luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen kaupungin keskeisten toimijoiden välillä.

Rauman hengen vahvuus kumpuaa mielestäni perusraumalaisista luonteenpiirteistä: koruttomuudesta, pihiydestä, vaatimattomuudesta, itsellisyydestä ja epäilevästä nurkkapatriotismista. Vahvuuksia kaikki tyynni!

Hyvä esimerkki on Rauman kaupungin taloustilanne. Harvassa ovat ne suomalaiset kaupungit taantumavuoden 2009 jälkeen, joiden taloudelliset lihakset ja puskurit ovat yhtä vahvat kuin Raumalla.

Jos raumalaiset kokevan jonkin asian, tekijän tai tilanteen olevan Rauman intressien kannalta merkittävä, poliittiset päättäjät, johtavat virkamiehet, elinkeinoelämän edustajat, yhdistykset jne. muodostavat nopeasti yhteisen rintaman asian edistämiseksi. Yhteen hiileen puhaltaminen on kaunista retoriikkaa ja klisee, mutta toteutuessaan siinä piilee valtava voima.

Rauman suurin vahvuus näyttää ulkopuolisen näkökulmasta olevan siinä, että sisäiset näkemyserot ja poliittiset ideologiat ovat toisarvoisia isojen yhteisten tavoitteiden edessä.

Rauman henki tiivistyy siihen, että ulospäin ollaan yksimielisiä ja vieraille puhutaan tilaisuudessa kuin tilaisuudessa yhteistä kieltä. Olen havainnut oman työurani aikana samanlaista johdonmukaisuutta vain tavatessani Oulusta, Seinäjoelta tai Jyväskylästä olevia. Suuri yksimielisyys jaksaa hämmentää kerta toisensa jälkeen.

Menestymisen käyttöohjeisiin kuuluu se, ettei sisäisiä erimielisyyksiä tai ristiriitoja puida vieraiden kuullen. Tämä on alueen imagon kannalta kullanarvoista, korkoa korolle.

Tämä on tullut kristallinkirkkaasti esiin viime aikoina esimerkiksi MediRauman kanssa.

Mielestäni raumalainen paradoksi on se, että Rauman kuva on paljon parempi ulkopuolisten silmissä kuin raumalaisten itsensä. Raumalaiset harvemmin nostavat itseään esille silloinkaan kuin syytä olisi. Onneksi sekaan mahtuu yksi sokea piste, nimittäin Pori ja porilaisuus: mikään ei yhdistä raumalaisia yhtä varmasti kuin krooninen epäluuloisuus Poria ja Porista johdettuja organisaatiota kohtaan.

Arvon porilaiset, ennen kuin heitätte meikäläisen tervaan ja höyheniin - tai muuten vaan kurmotatte -, jatkossa ei kannata mennä merta edemmäksi kalaan. Rauman menestys perustuu omaan tekemiseen. Hyvää ulkoista imagoa ei nyhjäistä tyhjästä.

Kaiken takana on mielestäni Rauman henki, Spirit of Rauma, josta meidän porilaisten ja monen muun satakuntalaisen kunnan kannattaisi ottaa oppia.

Kaksoiskaupunki Pori-Rauma?

2010-03-30T12:17:00.000-07:00

Tähän on nyt tultu.

Eero Heinäluoma heitti Porin vierailullaan (29.3) ilmaan upean täkyn. Don Eero toivoi Porin ja Rauman muodostavan yhdessä vahvan kasvukeskuksen. Ehdotus on huikea avaus.

Kaksoiskaupungin perusidea sopii hyvin, ellei täydellisesti, 2010-luvun aluekehityksen isoon kuvaan.

Kaksoiskaupunki Pori-Rauma on ollut tähän saakka, jopa ajatuksen asteella, täysin mahdoton. Kun pakottaa itsensä katsomaan asiaa ulkopuolisen silmin, niin näen enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita.

Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajattelee asiana asioiden joukossa, sitä houkuttelevammalta ajatus vaikuttaa.

Kaksoiskaupunkia isompaa (alue)markkinointivetoa on vaikeaa keksiä. Kyse olisi musertavasta valtakunnallisesta uutispommista, joka nostaisi alueen kertaheitolla kansalliselle framille.

Perinteinen törmäyskulttuuri kääntyisi kertaheitolla luovaksi jännitteeksi ja voimavaraksi.

Kaksoiskaupunki olisi alueen mainekuvan, tunnettuuden, edunvalvonnan, vuorovaikutuksen ja ennen kaikkea mittakaavahyötyjen näkökulmasta täydellinen siirto.

Miltä kaksoiskaupunki Pori-Rauma näyttäisi?

Kokonaisuus olisi kompakti. Torilta torille on matkaa vain viisi peninkulmaa. Käytännössä alue on yhtä ja samaa työssäkäyntialuetta. Porin ja Rauman välinen nauha on lähes yhtenäistä taajama-aluetta.

Kaksoiskaupunki olisi vahva kasvukeskus ja nostaisi alueen kansalliseen kärkisarjaan. Luvut puhuvat puolestaan.

122 000 asukasta. Tai 131 000 asukasta, jos Luvia ja Eurajoki olisivat osa kokonaisuutta. Kuudenneksi suurin kaupunki Suomessa. Asukasluvulla on äärimmäisen suuri symboliarvo ”henkisenä dopingina”.

Kaksoiskaupungissa olisi 52 000 työpaikkaa ja noin 6 500 yritystä. Työpaikkaomavaraisuus nousisi kaupunkien aateliin. Hyvinvoivaa jauhavien teollisuustyöpaikkojen osuus on kolmanneksen luokkaa (31,5 %) kaikista työpaikoista, kun koko maan keskiarvo on jää neljännekseen.

Molempien kaupunkien kilpailukyky on ollut taantuman aikana hyvässä kuosissa. Rauman kuntatalous on maan ykkösluokkaa, Porin keskitason yläpuolella. Työllisyys ei ole heikentynyt niin paljon kuin muissa suurissa tai keskisuurissa kaupungeissa. Porin väestönkehitys on kääntynyt kolmen vuosikymmenen jälkeen positiiviselle uralle. Rauman krooniset muuttotappiot ovat vähentyneet merkittävästi.

Molemmat ovat vanhoja, perinteisiä ja idyllisiä puutalokaupunkeja. Historiaa, kulttuuria, kieltä tai identiteettiä ei tarvitse erikseen keksiä toisin kuin jossain Espoolla tai Vantaalla. Vahvaa, kilpailukykyistä ja rakennemuutokset läpikäynyttä perusteollisuutta. Telakoita. Meriteollisuuden osaamista. Satamat. Kehittyvää energiateollisuutta. Eri koulutusasteiden yhteisiä oppilaitoksia aina toiselta asteelta korkeakouluun jne.

Okei, myönnetään!

Kaksoiskaupunki ei ole toistaiseksi realismia eikä edes todennäköinen lähitulevasuuden vaihtoehto. Porin ja Rauman kansalaismielipiteen saaminen asian taakse voi viedä enemmän kuin tuhat vuotta.

Kaikesta huolimatta ajatus on mielestäni enemmän kuin kutkuttava ja ajattelemisen arvoinen.

Kiitokset vielä kerran Eero Heinäluomalle rohkeasta avauksesta!

Lex Lavia?

2010-02-24T05:36:00.000-08:00

Lavialla on kyseenalainen kunnia kuulua valtionvarainministeriön ”kriisikuntalistalle”. Lavia ei ole kuitenkaan mikään erityistapaus tai poikkeus kuntakentässä. Ilman rakettitieteen opintojakin voi ennakoida uusia ”lavioita” ilmaantuvan lähivuosina.

Tarkoitukseni ei ole leimata tai loukata lavialaisia. Päinvastoin. Lavia on erittäin opettavainen ja varoittava esimerkki kurimuksesta, johon yhä useampi kunta on vaarassa ajautua.

Näiden ’lavioiden’ perusongelmat voidaan tiivistää kahteen yksinkertaiseen faktaan.
Ensimmäiseksi, menot ovat olleet liian pitkään liian suuret ja tulot liian pitkään liian vähäiset. Suomeksi sanottuna on eletty kuin se kuuluisa hullu mies huittisista!

Toiseksi, asukasluvun väheneminen on jatkunut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Laskun kroonisuutta on pahentanut työikäisen väestön määrän lasku ja yli 65-vuotiaiden määrän nousu. Vinoutunut ikärakenne on paisuttanut menojaentisestään.

Jos ja kun samaan yhtälöön lisätään vielä kyvyttömyys/haluttomuus omaehtoiseen talouden tervehdyttämiseen riittävän ajoissa, ajaudutaan väistämättä pysyvään kestävyysvajeeseen. Lavian taloudellista ja demografista laskukierrettä eivät ole helpottaneet tehottomasti järjestetyt palvelut, kuntalaisille tuotetut ”ylipalvelut”, tarpeettomien palveluiden ylläpito, heikko veropohja tai alhaiset asiakas- ja palvelumaksut.

Tilanne on kestämätön, jos kunta joutuu turvautumaan vuodesta toiseen valtion köyhäinapuun (harkinnanvaraisiin avustuksiin), veroprosentti huitelee 21 prosentissa ja rakenteelliset alijäämät kasvavat vuodesta toiseen.

Kysymys kuuluu tässä tilanteessa, mitä on ylipäätään tehtävissä ja miten kunta pystyy turvaamaan asukkailleen lainsäädännön edellyttämät palvelut?

Periaatteessa tarjottimella on 4 + x-vaihtoehtoa:
a) itsenäisyyden säilyttäminen tervehdyttämällä talous rakenteita repivällä talouskuurilla,
b) itsenäisyyden säilyttäminen valtionvarainministeriön asettaman selvitysmiehen lääkkeiden avulla,
c) pakkoliitos VM:n edellyttämällä tavalla
d) kuntaliitos Poriin, Kankaanpäähän tai johonkin muuhun tai
e) jokin muu vaihtoehto maan ja taivaan välillä.

Mutta miten valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono, kun ratkaisun avaimet eivät ole enää omissa käsissä?

Vaihtoehdot A ja B edellyttäisivät lavialaisilta pitkälle menevää talvisodan henkeä, joka nipistäisi lavialaisten kukkarot vieläkin tiukemmalle ja supistaisi palveluitaentisestään. Tämä ei tunnu reaaliselta tulevaisuuden tieltä. Vaihtoehto C on kaikkien kannalta kaikkein huonoin. Vaihtoehto D lienee pitkässä juoksussa ainoa EXIT-väylä ulos kurimuksesta, mutta mitä oikeasti on tehtävissä, jos potentiaaliset kumppanit kääntävät selkänsä rankan taloudellisen rasitteen vuoksi?

Jäljelle jää vain vaihtoehto X. Lavia sattuu nyt vain olemaan kaikilta osin ennakkotapaus lähivuosien uusille ”lavioille”. Ennakkotapauksesta tulee väistämättä mieleen Lex Karkkila vuodelta 1994. Kyseinen laki sorvattiin suuriin taloudellisiin vaikeuksiin joutuneiden kuntien pelastamiseksi ja niiden talouden vakauttamiseksi.

Lääketieteellä ja kuntataloudella ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa, mutta lääketieteen syndrooma –käsite kuvaa erinomaisen hyvin Lavian kaltaisen kunnan tilannetta. Lavia-syndrooma kuvaa kurimusta, jossa kunta joutuu noidankehän kierteeseen taloudellisten ja demografisten ongelmien kietoutuessa toisiinsa. Syndroomassa on kyse useasta oireesta tai oireyhtymästä, jotka selittyvät tutkittavan ilmiön takana olevilla olosuhteilla ja yhteyksillä. Oire on tällöin todennettavissa oleva merkki sairaudesta tai epänormaalista tilasta.

Niin tai näin, jonkun on kannettava vastuu Lavian kaltaisen kunnan alijäämien ja lainojen kattamisesta aiheutuvista taloudellisista rasitteista. Katseet kääntyvät -kuinkas muuten- valtionvarainministeriöön.

Olisiko vähitellen Lex Lavian aika?

Goodbye Satakunta 2020

2010-01-28T10:29:00.000-08:00

...jos on uskominen työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) aluekehitysjohtaja Veijo Kavoniukseen. Hänen jyrähdykset maamme aluerakenteesta vuonna 2020 eivät jätä paljon tilaa jossittelulle.

Kun tulevaisuutta luotaa maamme ylin aluekehitysasioista vastaava viranomainen, ei voi kai muuta kuin uskoa.

Varsinaisia lahtausteesejä kaikki tyynni.

Aluksi. Maakuntien määrä aiotaan heijata yhdeksään nykyisestä 19:sta. Maali on vuodessa 2020.

Uusien maakuntien rajojen on tarkoitus noudattaa ”täyden palvelun elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen (ELY) rajoja”. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että meitä lähin täyden palvelun ELY löytyy kaikkien suureksi yllätykseksi Turusta.

Samassa rytäkässä poistunee kymmenen nykyistä maakuntaliittoa. Satakuntaliiton osalta se tarkoittanee yhdistymistä, sulautumista, liittämistä tms. Varsinais-Suomen liittoon. Tai kääntäen Varsinais-Suomen liiton yhdistymistä Satakuntaliittoon.

Taikasanoja ovat ’mittakaavaedut’ ja ’keskittäminen’.

Hauki on kala, kala on hauki eli maakuntaliitot ovat vain maakuntaliittoja nimestä riippumatta. Tavallisen ihmisen tai yrityksen kannalta hallinnon järjestämiseen liittyvien viranomaistehtävien hoito lienee luokassa EVVK.

Mutta jos uskalletaan unohtaa hetkeksi sellaiset henkimaailman asiat kuin kotiseutu- tai maakuntaidentiteetti, on pakko myöntää, että Kavoniuksen perustelut ovat pääosin loogisia ja ymmärrettäviä.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus (PARAS) muovaa ja pakkaa kuntarakennetta askel askeleelta suuremmiksi yksiköiksi. Uudistuksen (?) myötä kuntien määrä laskee väistämättä nykyisestä 342 kunnasta lukuun x, joka voi olla 200 kuntaa, 150 kuntaa tai 100 kuntaa.

Kun kuntamäärä laskee, yhä useampi maakunta koostuu yhdestä, kahdesta tai kolmesta suurkunnasta. Kehitys vie kohti yhtenäisiä toiminnallisia kokonaisuuksia riippumatta siitä, kutsutaanko niitä kaupunkiseuduiksi, seutukunniksi, työssäkäyntialueiksi tai yhteistoiminta-alueiden kaltaisiksi sanahirviöiksi.

Kaikilla ei ole varaa Eurajoen tavoin linnoittautua itsenäisyyden taakse. Mikäs on pullistellessa, kun syvimmän taantumankin aikana kunnan tilitetyt kunnallisverot nousevat huimat 40 %. Oikea todellisuus on kuitenkin sitä, että yhä uusia lavioita pulpahtaa pintaa lähivuosina.

Oli niin tai näin, lahtauksen yhtenä lopputuloksena vanha Turun ja Porin lääni näkee uudelleen päivänvalon.

Maakuntapari Satakunta-Varsinais-Suomi olisi noin 700 000 asukkaan ja 50 000 yrityksen kokonaisuus. Numeroiden valossa kyse ei ole ihan pöllöstä ideasta, jos ja kun tulevaisuutta tehdään tasavertaisina kumppaneina.

Toisin sanoen arvon turkulaiset: enemmän nöyryyttä, vähemmän arroganssia!

Mutta iso kysymys on, onko ilmansuunta oikea satakuntalaisten kannalta?

Mitään ei ole päätetty ennen kuin kaikki on päätetty

2010-01-15T06:03:00.000-08:00

Kiinalaisen sananlaskun mukaan ”joka harkitsee seuraavaa askeltaan liian kauan, seisoo koko ikänsä yhdellä jalalla”.

Tämä viisaus ei voi olla tulematta mieleen seuratessa kuntien liitos-, yhdistymis- ja yhteistyötuskaa.

Tuorein esimerkki asiasta on case Pyhäjärviseutu a'la Suur-Eura. Liitoskunnat Eura, Säkylä ja Köyliö vetivät hihnat kiinni niin sanotusti viimeisellä rannalla.

Päätös oli rohkea ja osoitti jälleen kerran, ettei mitään ole päätetty ennen kuin kaikki on päätetty. Kaunis tavoite ”kuntaevoluutiosta” kääntyi maalisuoralla irvikuvakseen.

Sanotaan, että kunta(hallinon) ikiaikainen perisynti on kyvyttömyys tehdä välttämättömiä päätöksiä, kun kyse on vaikeista tunteisiin ja kotiseutuidentiteettiin vetoavista asioista, kuten vaikkapa kuntaliitosten tarpeellisuus/tarpeettomuus tai kunnan ihannekoko.

Mutta vaikka ”sanat eivät ehkä voi muuttaa totuutta”, niin onko kenties jonkun muunkin mielestä 348 kuntaa, 72 seutukuntaa ja 19 maakuntaa yksinkertaisesti liikaa 5,3 miljoonan asukkaan Suomessa?

Tai tarvitaanko Satakunnan kaltaisessa 227 000 asukkaan alueella edelleen 22 kuntaa?

Suomalaisen kunnan keskikoko on nyt noin 15 400 asukasta. Mediaanikunnan asukasluku on rapiat päälle 10 000 asukasta.

Monen yhdistymisavustuksen arvoinen kysymys kuuluu, mikä on sopiva kuntamäärä tai kunnan optimikoko?

Jonkinlaisen mittakaavan antaa vertailu muihin EU-maihin.

EU:n 27 jäsenmaassa on yhteensä noin 90 000 kuntaa. EU-kunnan keskimääräinen asukasluku on kolme kertaa pienempi kuin Suomessa eli noin 5 400 asukasta. Kiitos tai kirous kuuluu tästä(kin) Ranskalle, jossa sijaitsee 40 %:a EU:n kunnista ja jossa kunnat ovat varsinaisia lilliputtikuntia. Toisessa ääripäässä on asukasluvultaan yhtä suuri Iso-Britannia, jossa keskimääräinen kuntakoko on 140 000 asukasta. Ruotsissa kunnan asukasluvun alarajaksi on juridisesti määritelty 8 000 asukasta. Tanskan 98 kunnan keskikoko on noin 50 000 asukasta. Liettuan 60 kunnan keskimääräinen asukasluku pyörii 60 000 asukkaassa.

Eurooppalainen opetus lienee se, ettei kunnan optimikoon määrittelyyn ei ole patenttiratkaisua, yhtä oikeaa mallia.

Kuntien optimikokoa käsittelevien tutkimusten vaihteluväli asettuu usein 20 000-30 000 asukkaan välille.
Se tarkoittaa nykyisen 348 kunnan sijaan 176-265 kunnan haarukkaa kuntakentässä.

Mitä luvut kertovat Satakunnan osalta? Onko Satakunta lähitulevaisuudessa ”yksikunta”, ”kymmenkunta” vai jotain muuta?

Tutkimusten isolla pensselillä maalailema 20 – 30 000 asukkaan optimikoko tarkoittaisi 7-11 kuntaa tulevaisuuden Satakunnassa.

Arvio on aika lähellä omaa varovaista ja maltillista arviotani kehityksen suunnasta.

Tavoitetilana pidän toiminnallisten ja yhtenäisten kaupunkiseutujen ympärille perustuvaa kuntarakennetta. Tällöin maakuntaan jäisi 2-4 ”suurkuntaa”.

Silkkaa utopiaa lienee ajatus tulevaisuuden Pori-Rauma kaksoiskaupungista, kaksoisseudusta tai Merikarvialta Huittisiin asti ulottuvasta aidosta verkosto- ja nauhakaupungista.

Niin tai näin, kiinalainen sananlasku kertoo olennaisen kuntarakenteen väistämättömästä muutostarpeesta: ”paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta toiseksi paras aika on nyt”

Entä jos tuettaisiin avoimesti keskittymiskehitystä?

2010-01-05T05:34:00.001-08:00

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen väestönkehityksen tilinpäätös on karu. Suomen väestö pakkautuu ja keskittyy yhä pienemmälle maantieteelliselle alueelle. Väestön keskittyminen lisää väistämättä alueiden välistä eriytymistä, polarisoitumista: yksinkertaistaen väestöllisesti vahvat alueet vahvistuvat entisestään ja heikot heikkenevät.

Avainkysymys on, kannattaako kehitykseen vaikuttaa vai onko kyse luonnollisesta kehityksestä?

Julkinen retoriikka a’la ”koko maan asuttuna pitäminen”, ”tasapainoinen aluerakenne”, ”alueiden tasapuolinen kehittäminen”, ”elinvoimaisen maaseudun tukeminen”, ”maaseudun ja kaupungin välisen vuorovaikutuksen lisääminen” jne. ovat kaikki tyynni hyviä ja yleviä tavoitteita.

Mutta asiaan liittyy yksi iso MUTTA: jos em. tavoitteet ovat vain hallitusohjelmien, yhteiskuntapolitiikan ja kanonisoidun aluepolitiikan pakollista mantraa ilman minkäänlaista todellisuusvastetta, niin eikö virallinen retoriikka tee silloin vain laajamittaista karhunpalvelusta koko asialle?

Menneet ja nykyinen hallitus ovat luvanneet huolehtia maan tasapuolisesta kehityksestä yms. em. tavoitteista jo vuosikymmenien ajan. Voin olla väärässä, mutta mielestäni sanat ja teot ovat olleet – ja ovat- perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Mielestäni virallisen alueliturgian hokeminen on tullut tiensä päähän.

Nimittäin keskittymiskehityksen vauhti on ollut sen verran vinhaa jo pidemmän aikaa. Jos riisutaan aluepoliittiset, poliittisiin ideologioihiin ja maantieteelliseen sijaintiin perustuvat silmälasit, niin on hyvin vaikea olla havaitsematta väestön johdonmukaista ja yhtäjaksoista keskittymiskehitystä 1880-luvulta tähän päivään asti. Tilanne on jatkunut samansuuntaisena sota-aikoja ja vuosia 1975-1991 lukuun ottamatta. Väestönkasvu ja muuttovoitot ovat vuosikymmeniä keskittyneet samoille alueille samoin kuin väestönvähennykset ja muuttotappiot.

Suomi on väestönkehityksen suhteen kirjaimellisesti repeytynyt niin idän kuin lännen, etelän kuin pohjoisen, haja-asutusalueiden kuin taajamien, maaseudun kuin kaupungin ja vielä muun maan ja suurten yliopistoperustaisten kaupunkiseutujen välillä.

Näiden kehityspiirteiden painoarvo ei ole nähdäkseni ainakaan vähentynyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Päinvastoin.

On pakko tehdä muutama epäpyhä, virallisia tabuja loukkaava kerettiläinen kysymys:

1. Jos kehitys etenee luonnonlain kaltaisesti em. tavalla, niin eikö olisi kansantaloudellisesti järkevämpää (ja rehellisempää?) tukea käynnissä olevaa kehitystä yhteiskuntapolitiikan keinoin kuin padota tai jarruttaa sitä epä-älyllisellä, keinotekoisella ja valheellisella yhteiskuntapolitiikalla?

2. Onko oikeasti tosiaan jokin kauhuskenaario tai kaikin keinoin vältettävä tulevaisuuskuva se, että suurin osa suomalaisista asuu ja tulee asumaan suurilla kaupunkiseuduilla tai niiden vaikutusalueella?

3. Entä pitäisikö maaseudun ja kaupungin keinotekoisen vastakkainasettelun sijaan keskittää kaikki ylimääräinen ”yhteiskuntapoliittinen energia” kaupunkiseutujen sisällä olevien ”hyvien ja huonojen” alueiden välisten erojen ennaltaehkäisyyn?

4. Ja pitäisikö yhteiskuntapolitiikka kenties valjastaa päinvastaisesti tukemaan avoimesti keskittymiskehitystä? Olisiko siinä kenties jopa jotain hyviä puolia esimerkiksi taloudellisesta ja ekologisesta näkökulmasta?

Yhtä kaikki nähdäkseni kaikkein vahingollisinta alue- ja väestönkehityksen kannalta on se, että poliittisessa retoriikassa toistetaan suurella suulla käsitystä ”tasapainoisen aluerakenteen tukemisesta”, vaikka se kuuluisa sokea reettakin näkee yhteiskuntapolitiikan käytännön toimenpiteiden johtavan vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä toisenlaiseen tulevaisuuteen.

Loppujen lopuksi en ymmärrä ketä tai mitä valheellinen todellisuus edes palvelee, okei ehkä keskustapuoluetta lukuun ottamatta. Sen sijaan nykyisestä tempoilusta kärsivät takuuvarmasti niin väestöllisesti kasvavat kuin taantuvat alueet.

PORI JA YHDEKSÄN TRIMMAUSTEESIÄ!

2009-12-18T06:36:00.000-08:00

Suomessa on ääritapauksessa vain 5-10 elinvoimaista seutua, jotka sijaitsevat siellä missä on osaavaa työvoimaa ja vetovoimainen imago.

Suomi muodostuu usean keskuksen monipuolisesta verkostosta, jotka ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa ja sijaitsevat tasaisesti ympäri maata.

Kaksi vastakkaista vaihtoehtoa tulevasta aluerakenteesta. Edellinen vannoo keskittämisen ilosanomaa ja jälkimmäinen hajauttamisen autuutta.

Iso kysymys kuuluu, mikä on Porin ja Porin kaupunkiseudun asema alueiden välisessä kilpailussa? Onko Pori alue taantuva, keskisuuri vai suuri kaupunki(seutu)? Tai mikä on suuren kaupungin ihannekoko?

Kuntaliiton ’Suurten kaupunkien tulevaisuutta ja tulevaisuuden kaupunkipolitiikkaa’ valottava ennakointiraportti vastaa osaan kysymyksistä. Raportti perustuu noin 50 alue- ja kaupunkikehityksen asiantuntijan haastatteluihin ja Delfoi-menetelmällä asiantuntijapaneeleista esiin kaivattuihin näkemyksiin.

Tiivistän sanallista väkivaltaa käyttäen raportin sisällön yhdeksään teesiin. Kansallisen tason väitteet antavat mittakaavan verrata Porin nykyistä ja tulevaa asemaa suhteessa muihin kaupunkiseutuihin.

Teesi 1. Suurten kaupunkien ja kaupunkiseutujen merkitys korostuu jatkuvasti globaalissa taloudessa. Yhä suurempi osa väestöstä tulevat asumaan kaupunkiseuduilla, joissa uudet ilmiöt, elämäntavat ja toimintamallit saavat eniten ilmaa siipien alle.

Teesi 2. Globalisaation kolmas aalto merkitsee jatkuvia, äkillisiä, ennakoimattomia ja uudentyyppisiä rakennemuutoksia, jotka muokkaavat rajusti aluerakennetta. Uudet toimialat ja työpaikat syntyvät eri paikkoihin kuin mistä niitä katoaa. Häviäjiä ovat ne alueet, jotka eivät onnistu ajoissa muuttamaan ja monipuolistamaan elinkeinorakennettaan. Taantuma nopeuttaa murrosta.

Teesi 3. Nuoret ja työikäiset hakeutuvat entistä harvemmille kaupunkiseuduille. Kilpailu osaavasta työvoimasta vauhdittaa keskittymiskehitystä. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut toimivat suurten kaupunkiseutujen ”väestöpumppuina” ja houkuttelevat niihin nuorta työikäistä väestöä.

Teesi 4. Alueiden kehityksessä liikenneratkaisujen merkitys saa yhä suuremman painoarvon. Raideliikenne ja muut joukkoliikenneyhteydet nousevat arvoon arvaamattomaan. Asutus keskittyy näiden liikenneyhteyksien varrelle.

Teesi 5. Hyvien liikenneyhteyksien varrella olevien kaupunkien merkitys kasvaa. Vanhat kaupungit kokevat renessanssin eli uudelleensyntymisen. ’Historia’, ’identiteetti, luonne, särmä jne’, ’kulttuuri’, ’tapahtumat’, ’idyllisyys’, ’asemakaava’ ja ’kauneus’ ovat vanhojen kaupunkien keskeisiä tunnuspiirteitä.

Teesi 6. Kehityskäytävien, koalitioiden ja konsortioiden esiinmarssi murtaa alueiden perinteiset hallinnolliset rajat. Alueet ja organisaatiot tekevät yhteistyötä vain niiden kanssa, joista on eniten hyötyä ja potentiaalia omien pyrkimysten kanssa.

Teesi 7. Keskuskaupunkien ja niiden kehyskuntien välinen suhde määrittelee seudun tulevaa kehitystä. Näköpiirissä on kolme erilaista kehitystietä: a) keskuskaupungit ja kehyskunnat tekevät aitoa yhteistyötä b) osa kehyskunnista blokkiutuu keskenään keskuskaupunkia vastaan ja c) osa keskuskaupungeista ja kehyskunnista kääntyy sisäänpäin ja korostaa itsenäisyyttään suhteessa muihin.

Teesi 8. Painopiste siirtyy maakuntalähtöisestä kaupunkiseutulähtöiseen kehittämisen. Kaupunkiseudut ovat luonnollisia toiminnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia kokonaisuuksia, toisin kuin maakunnat. Maakuntataso on yhtenäisenä kehittämisalueena liian suuri eli ei mahdollista sen enempää profiloitumista kuin erilaistavaa kehittämistä. Maakuntalähtöisyys johtaa resurssien hajauttamiseen, jossa kärkihankkeet liittyvät vahvuuksien vahvistamisen sijaan alueelliseen konsensukseen ja poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

Teesi 9. Todellinen kaupunkipolitiikka voi koskea jatkossa vain 10-15 suurinta kaupunkia tai kaupunkiseutua.

Summa summarum mikä on Porin kaupunki(seudun) asema em. teesien perusteella?

Sanalla sanoen: lupaava!

Vain kymmenellä kaupunkiseudulla 72:sta väkiluku ylittää 100 000 asukkaan rajapyykin. Porin seutu on seitsemänneksi suurin 138 000 asukkaalla. Porin seudun taajama-alueen väkiluvun kasvu on ollut kärkitasoa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä (teesi 1)

Seutu on ollut jatkuvassa rakennemuutoksessa vuodesta 1976 lähtien. Jäljelle jäänyt elinkeino- ja toimialarakenne on useaan kertaan uusiutunut ja kilpailukykyinen, trimmattu. Porin seudun verotulo-, työllisyys- ja väestönkehitys on ollut muihin suuriin kaupunkiseutuihini verrattuna erittäin hyvä taantuman aikana (teesi 2)

Porin kaupunki on saanut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä muuttovoittoa lähinnä kahdesta ryhmästä: opiskelijoista ja maahanmuuttajista. Porin muuttovoitto painottuu erityisesti 20-24 vuotiaiden ikäryhmään (teesi 3)

Liikenneyhteydet ovat nopean raideliikenteen osalta heikot. Lentoyhteys on kriittinen Olkiluodon valmistumisen jälkeen. Bussiyhteydet ovat hyvät vain Helsinkiin ja Turkuun, mutta niissäkin ovat suorat yhteydet vähentyneet ja matka-ajat pidentyneet (teesi 4)

Pori täyttää ”wanhan kaupungin” keskeisimmät tunnuspiirteet (teesi 5)

Porin, Rauman, Uudenkaupungin ja Turun seudut suunnittelevat ns. Lounaisrannikon kehityskäytävä –konseptia. Yhdistävinä tekijöinä ovat mm. meriteollisuus- ja energiaklusteri. Koalitio & Konsortio –politiikassa Porin seutu on selvästi jäljessä muita suuria kaupunkiseutuja (teesi 6).

Porin kaupunkiseudulla toteutuvat kaikki em. vaihtoehdot. Pori ja Noormarkku yhdistyvät 1.1.2010. Pori, Ulvila, Luvia, Pomarkku ja Merikarvia ovat muodostaneet PARAS –ukaasien mukaisen sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistoiminta-alueen. Kehyskuntien blokkiutuminen Poria vastaan koki haaksirikon Jokilaakso –virityksessä. Harjavallan (ja Eurajoen) kaltaiset kunnat käpertyvät sisäänpäin vahvan taloudellisen selkärangan turvin (teesi 7)

Kyse on omaehtoisista tulevaisuuden valinnoista (teesit 8-9).

Lisää e:tä Satakuntaan!

2009-12-04T06:46:00.000-08:00

Aluekehityksessä ja alueiden välisessä kilpailussa korostuvat kolme e:tä: edelläkävijyys, erottautuminen ja ennakkoluulottomuus.

Haluan nostaa samaan koriin lisäksi kaksi satakuntalaista ekstratekijää eli energian (uusiutuva) ja ekokaupunki –ajattelumallin.

Energia on, kuten kaikki tietävät, isossa roolissa Satakunnassa. Satakunta on energiamaakunta, energiamaakunta on Satakunta. Energiapotkua löytyy ydinsähköstä hiilivoimaan, tuulivoimasta aurinkoenergiaan. Elinkeinorakenteen monipuolistamisessa niin sanotun energiaklusterin rooli on keskeinen Porista Turkuun, Lounaisrannikon kehityskäytävällä (Pori-Rauma-Uusikaupunki ja Turku).

Energiasektori on kasvuala, jonka kulmakerroin kaakossa. Olkiluoto on...no on mitä on, mutta uusiutuvassa energiassa, kuten aurinkoenergian hyödyntämisessä olemme jo pieni kansallinen keskittymä a’la Solar-Forum. Pieni paikallinen esimerkki, josta voi tulla joskus suurta.

Entä sitten tämä ekokaupunki- tai ekoalue-ajattelu? Ai, että mikä ihmeen ekokaupunki? Ja mitä tekemistä sillä on ylipäätään aluekehittämisen kanssa?

Ekokaupunki. Vihreä talous. Viherelvytys. Viherkaulustyöpaikat. Ekoinnovointi. Nämä ja monet muut iskusanat ovat liturgisia muotikäsitteitä, joita käytetään tarkoitushakuisesti mitä erilaisimmissa yhteyksissä.

Ekokaupungin peruslähtökohdat liittyvät ilmasto- ja energiapolitiikkaan, kuten saasteettomuuteen, uusiutumattomien luonnonvarojen säästäväiseen käyttöön, kevyen liikenteen ja joukkoliikenteen suosimiseen, autoilun rajoittamiseen, viihtyisien pienviheralueiden suosimiseen ja uusiutuvien energialähteiden hyödyntämiseen.

Näen tässä kaikessa suoran yhteyden tulevaan aluekehitykseen, alueen imagon/mainekuvan muodostumiseen ja tulevaan kilpailukykyyn.Ne alueet, jotka ymmärtävät ja näkevät ”vihreän talouden” käsitteiden merkityksen alueen kehityksen kannalta, saavat jatkossa merkittävän kilpailu- ja maine-edun alueiden välisessä kilpailussa.

Maailmalta, Euroopasta ja Suomesta löytyy asiasta useita case –esimerkkejä. Tutustumisen arvoisia esimerkkejä ovat mm. Arabiemiirikuntien Masdar-city, Ruotsin Växjö ja Saksan Freiburg. Jälkimmäinen lienee yksi maailman vihreimmistä kaupungeista.

Entä meillä koti-Suomessa?

Ensimmäinen esimerkki on HINKU-hanke. Viisi kuntaa on julkisesti julistanut olevansa hiilineutraaleja vuoteen 2020 mennessä.Viisikossa ovat mukana Mynämäki, Padasjoki, Kuhmoinen, Parikkala ja Uusikaupunki. Kunnat tekevät tiivistä yhteistyötä päästöjen vähentämisessä Suomen ympäristökeskuksen ja noin 30 merkittävän yrityksen kanssa. Joukossa on sellaisia ”vähäpätöisiä” yrityksiä kuin esimerkiksi ABB, Nokia, Deloitte, Oras, Vapo, YIT jne. Hankkeen esittelyvideo kertoo kiteytetysti mistä on kysymys.

Vastaavia esimerkkejä tupsahtelee sieltä täältä ympäri Suomea. Hyvä paikallinen esimerkki tulee Tampereen ja Lempäälän väliselle alueelle rakenteilla olevasta Vuoreksen asuinalueesta, josta pyritään luomaan uudenlainen ekokaupunkialue. Aiheesta on tehty mm. mielenkiintoinen pro-gradu –tutkielma.

Toinen polkuriippuvuutta kuvaava esimerkki tulee Lahdesta. Lahden Cleantech –klusterissa yhteenkietoutuvat ympäristö-, tutkimus- ja innovaatio- ja aluepolitiikan näkökulmat. Cleantech tarkoittaa yksinkertaistettuna puhtaita teknologioita, joita ovat kaikki sellaiset tuotteet, palvelut, prosessit ja järjestelmät, jotka aiheuttavat olemassa olevia vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle.

EU on investoinut eri rahoitustuuttien kautta peräti 1,5 miljardia euroa tähän yhteen ja ainoaan vihreää ympäristöteknologiaa edistävään hankkeeseen. Entä tulokset? Lahteen on toistaiseksi syntynyt noin 170 uutta työpaikkaa, 20 uutta puhtaan teknologian yritystä ja 30 miljoonan euron kokonaisinvestoinnit.

Tosin joku irvileuka voi todeta So What, sillä yksi uusi kauppakeskus tai vastaava ”sukari –rypäs” jonkun kehyskunnan pellolle tuo enemmän uusia työpaikkoja, yrityksiä tai investointeja kuin komealta kuulostava Cleantech -klusteri.

Näin on, mutta vain lyhyellä aikavälillä, sillä pitkässä juoksussa puhutaan kokonaan toisen kokoluokan kerrannaisvaikutuksista ja tulevaisuuden kannalta kestävistä investoinneista. Lahden Cleantech –klusteri on hyvä esimerkki alan valtavasta ja kasvavasta potentiaalista. Markkinoiden globaalin arvon oletetaan olevan noin 650 miljardia euroa. Suomessa arvioidaan olevan Sitran teettämän tutkimuksen mukaan jo noin 1 000 puhtaan teknologian yritystä. Ala on nuori ja nopeasti kasvava. Cleantech on samalla huikea esimerkki ympäristöliiketoiminnan brändäyksestä.

Kolmas mukiinmenevä paikallista aloitteellisuutta kuvaava esimerkki on GreenSalon –hanke. Uusi Salon kaupunki on hakenut EU:n komission LIFE+ -ohjelmasta rahoitusta hankkeeseen, jonka tavoitteena on vaatimattomasti pyrkimys olla ”Suomen vihrein kaupunki”. Salon kaupunki kehittää samalla muille kunnille työkaluja ilmastonmuutoksen hillintään. Hankkeen avulla kehitetään uuden Salon kaupungin ympäristöasioiden organisointia ja tuetaan uuden suurkunnan profiloitumista ympäristöystävällisenä uutena kaupunkina.

Neljäs esimerkki tulee Kotka-Haminan alueelta. Stora Enson päätös sulkea Summan paperitehdas merkitsi alueen metsäteollisuuden rajua alasajoa, joka vei alueelta vuodessa noin 900 työpaikkaa. Seudullinen kehittämisyhtiö Cursor Oy ei jäänyt toimettomaksi, vaan sai tiiviin markkinointityön ansiosta houkuteltua alueelle kaksi jättiluokan toimijaa. Ensin globaali hakukoneyhtiö Google perusti tyhjentyneeseen Summan metsätehtaaseen palvelintilaa ja sen jälkeen kansainvälinen energiateknologiayhtiö Winwind päätti sijoittaa Haminan läheisyyteen tuulivoimaloiden valmistustoimintaa. Molempien imagohyöty oli alueen kannalta valtava. Väistyvän toimialan rinnalle nousee uusi toimiala.

Kaikki esimerkit ovat vielä toistaiseksi alueellisia ilmiöitä ja heikkoja signaaleja käynnissä olevasta muutoksesta, mutta niiden vaikutus ja maine leviää vähitellen yhä laajemmalle. Muutamat alueet ovat jo tämän oivaltaneet. Aluksi pieniltä vaikuttavat aloitteet, tavoitteet ja agendat voivat saada nopeasti hurjan paljon ilmaa siipiensä alle. Kyse on samalla erottautumisesta, edelläkävijyydestä ja ennakkoluulottomuudesta.

Porista ja Satakunnasta löytyy vastaavaa potentiaalia mm. uusiutuvan energian osalta. Tästä junasta ei kannata jäädä pois, vaan hypätä kyytiin nopeasti ja korkealta.

Tahtomaa?

2009-11-25T08:20:00.000-08:00

Komia on yksinkertaisesti komiaa.

Harvoin -jos koskaan- saa markkinamiesten intro hengityksen salpautumaan. Alussa pyörii maapallo kaukaa avaruudesta katsottuna. Vähitellen pyörimisliike hidastuu. Sen jälkeen siirrytään kohti kirkastuvaa valonlähdettä. Ensin Eurooppaan, sitten Suomeen, ja lopuksi perille, jossa toivotetaan tervetulleeksi Tahtomaahan.

Tahtomaahan? Mikä ihmeen tahtomaa?

Vinkki. Tahtomaan esittely jatkuu röyhkeän itsevarmaan tyyliin: ”Kun muut vasta suunnittelevat, meillä jo tehdään” tai ”tavoitteena on nousu kaupunkiseutujen superliigaan”. Tämän jälkeen seuraa vyörytys toistaan suurempia iskusanoja, kuten ”kasvukeskus”, ”huippuvauhdilla tapahtuva kasvu”, ”140 000 asukkaan keskittymä”, ”menestystarina” jne.

Lopuksi seuraa kaino kysymys: Haluatko kirjoittaa palan komian tahtomaamme menestystarinaa? Tässä vaiheessa ei voi vastata kuin kyllä, kyllä ja KYLLÄ! Totta vieköön haluan!

Ei, tämä tahtomaa ei sijaitse Korvatunturilla.

Kyse on Seinäjoen kaupunkiseudun huikeasta Komia -kampanjasta, jossa ihmisten mieliä vyörytetään pohjalaiseen tyyliin roheasti suurella rahalla niin netissä, lehdissä kuin televisiossakin. Pohjalaisten uhokampanja alkoi alkukesäsällä eikä taantumasta näy merkkiäkään.

Komia –konsepti perustuu kasvun ja myönteisten mielikuvien korostamiseen. Nettisivut on taitavasti rakennettu. Oma linkki löytyy työstä, opiskelusta, tapahtumista, asumisesta ja yrittämisestä. Ylevien mainoslauseiden sijaan tarjotaan murretta, videoita ja karaokea. Esimerkiksi työstä kiinnostuneelle heitetään ensimmäiseksi neuvoksi eteläpohjalainen sanonta: ”Jonssei sulloo muuta työtä, niin notkuta eres polovias”. Tapahtumista innostuneet voivat taas tutustua Komia-karaoken videoesityksiin. Tulomuuttopalvelu auttaa asumisesta kiinnostuneita ja sijoittumispalvelu yrittäjiä.

Sanalla sanoen upea paketti! Ja mikä parasta, sanoille löytyy katetta.
Seinäjoki on ollut äärimmäisen kovassa iskussa koko 2000-luvun ajan millä tahansa mittarilla mitattuna. Asukasluku kasvaa huippuvauhtia. Kaupunkiseutu on noin 140 000 asukkaan keskittymä ja uskoo vaatimattomaan tyyliinsä olevansa tulevaisuudessa 210 000 asukkaan alue. Yrittäjyys on veressä. Osaamiseen panostetaan kaikilla koulutusasteilla. Sijainti viiden rautatien ja neljän maantieteen risteyksessä kertoo ettei olla missään pussinperällä. Helsinkiin jatkuva lentoyhteys Finncomin kotipesästä, junalla komiat 2 tuntia 34 minuuttia.

Hengästyttävää, eikö vain! Mutta mikä on tarinan opetus?

Mielikuvien avulla muokataan todellisuutta haluttuun suuntaan. Sanat muuttuvat vähitellen teoiksi, kun itse uskotaan siihen mitä tehdään ja mielikuvat vastaavat vallitsevaa todellisuutta ja totuutta. Tänä päivänä reaali- ja virtuaalitodellisuus kohtaavat netissä. Komia –kampanja korostaa Seinäjoen ennestään vahvaa mainekuvaa. Tutkija Kaj Zimmerbauerin mukaan (2004) ”yksi keskeisiä alueellisia vetovoimatekijöitä on myönteinen imago... ja sen koetaan houkuttelevan alueelle niin osaajia, yrityksiä kuin matkailijoitakin”

Mielestäni pointti on se, ettei Seinäjoen kaupunkiseudulla ole elinkeino-, toimiala-tai osaamisrakenteessaan mitään sellaista, mitä ei löydy Porin kaupunkiseudulta. Sama koskee niin tapahtumatuotantoa kuin yrittämisen toimintaedellytyksiäkin. Sijaintimme on rannikon ja satamien ansiosta jopa parempi. Keskeinen ero on saavutettavuuden (nopeat tie-, rauta- ja lentoyhteydet) lisäksi mainekuvassa ja paljon puhutussa tahdossa. Jälkimmäisellä tarkoitan rohkeutta, ennakkoluulottomuutta ja uskallusta tehdä mahdottomasta mahdollista.

Sanotaan sama toistonkin uhalla vielä kahden sanonnan kautta. Siinä missä pohjalaiset ”tekevät hyvää, mutta priimaa pakkaa tulemahan” , tyytyvät satakuntalaiset toteamaan ”on se aika hyvä sikses”.

Kaupunki- ja aluemarkkinointiguru Topi-Antti Äikästä lainaten ei voi toivoa muuta kuin jatkossa ”rokkia ja rohkeutta” Porin kaupunkiseudun ja Satakunnan aluemarkkinointiin pohjalaisten viitoittamalla tiellä.

Onko Uruguayn tie Suomen tie?

2009-10-22T11:34:00.001-07:00

”Suomessa on pian elintaso, johon suomalaisilla ei ole varaa”. Raaseporin kaupunginjohtaja Mårten Johansson kiteyttää yhdeksällä sanalla kuntatalouden talouskurimuksen syvimmän olemuksen.

Maamme 348 kuntaa etsivät, kenties muutamaa hassua poikkeusta lukuun ottamatta, epätoivoisesti niin säästökohteita kuin keinoja tulopohjan laajennukseen. Menojen leikkaamisresepti sisältää periaatteessa useita lääkkeitä, mutta yksi jos toinen kunta näyttävät päätyvät joko henkilöstölomautuksiin tai juustohöylään. Tulopohjaa laajennetaan ensisijaisesti veroja ja palvelumaksuja korottamalla.

Kunnallisalan kehittämissäätiön (www.kaks.fi) löytyy opettavainen säästölista. Luetteloon on kerätty 58 kunnan talousjohtajan ”pöytälaatikkolista” säästökohteista.

Luettelo on näkökulmasta riippuen joko terveellistä tai sairasta luettavaa.

Listalta löytyy tuttuja isoja säästökohteita. Tiivistettynä homma menee näin.

Lomautuksia toteutetaan ja lomarahoja vaihdetaan vapaaksi siellä missä OAJ tai Tehy ovat heikkoja. Kuntalisiä karsitaan. Ostopalveluja vähennetään. Osastoja suljetaan ja sulutetaan. Katujen päällystystöitä siirretään. Kiinteistöjen korjauksia lykätään. Palveluja keskitetään. Johto tekee viikon tai kaksi työtä palkatta.

Joukkoon mahtuu lisäksi absurdin härskejä ”säästöjä”. Esimerkiksi Vantaan kaupunki sammuttaa vuoroviikoin joka toisen ulkovalon ja ottaa pehmeän leivän pois koululaisilta. Useat kunnat ovat luopuneet kouluissa lasten jälkiruuasta. Vastaavia tapauksia todennäköisesti riittää. Palautetta otetaan ilomielin vastaan kunnista typerimmistä ”säästökohteista”.

Kaksi pientä, yksittäistä ja irrallista esimerkkiä syksyltä 2009 kertovat karusti kehityksen suunnasta.

Ensimmäinen esimerkki liittyy alussa mainittuun Raaseporiin. Kaupunginjohtaja Johansson esitti muutama viikko sitten kaupungin työntekijöiden palkanalennusta, lomarahoista luopumista ja lomarahojen vaihtamista vapaaksi. Rajun säästöohjelmaehdotuksen tavoitteena oli, että kaikki Raaseporin työntekijät tinkisivät vapaaehtoisesti neljä prosenttia kokonaispalkkakustannuksistaan. Kenellekään ei liene yllätys, että henkilöstöjärjestöt tyrmäsivät kaupunginjohtajan esityksen.

Kysymys kuulu yleistäen ja laajemmin, pitääkö kaupungin työntekijöiden tinkiä eduistaan kaupungin edun vuoksi vai onko reilumpaa korottaa tasapuolisesti kaikkien kaupunkilaisten veroja? Siinäpä kysymys, joka nousee takuuvarmasti yhä useammassa kunnassa kipeän keskustelun kohteeksi.

Lopputulos on Raaseporin tapauksessa se, että kaupungin veroprosentti noussee oletettavasti ensi vuonna 21:een, tai pahimmassa tapauksessa uuteen Suomen ennätykseen eli 22:een. Tämäkö on yhden jos toisenkin kunnan tie tulevina vuosina?

Toinen kuvaava esimerkki Ulvilan kaupungissa toimivasta Satmatic Oy:stä. Yrityksen toimitusjohtaja esittää Satakunnan Kansan verkkosivuilla (22.10), että kaikkien työssäkäyvien suomalaisten pitäisi laman voittamisen nimissä laskea palkkojaan 30 prosentilla. Lisäksi kaikkien on hänen mukaansa tehtävä lujasti töitä ilman turhiin työaikoihin tuijottamista.

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat koruttomasti missä mennään tällä hetkellä ja mihin ollaan menossa. Kovin ihmeellisiä ennustajanlahjoja ei tarvita sen toteamiseen, että vastaavat puheet ja näkemykset tulevat yleistymään.

Palaan vielä Johanssonin oraakkelimaisiin sanoihin: ”Suomessa on pian elintaso, johon suomalaisilla ei ole enää varaa”.

En voi olla muistamatta tässä yhteydessä etelä-amerikkalaista valtiota nimeltä Uruguay. Kyse oli maasta, jonka sanottiin 1920-1930-luvulla olleen maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio, ”Amerikan Sveitsi”. Tänään Uruguay on jotain aivan muuta!

Mikä-mikä maa?

2009-09-06T03:20:00.001-07:00

Euroopassa on yksi maa, joka rikkoo sumeilematta Euroopan neuvoston ihmissoikeussopimuksen määrittelemiä suojattuja oikeuksia. Tämä sama maa ei ole hakemisestaan huolimatta saanut Euroopan neuvoston jäsenyyttä. Tehdäänpä vakavasta asiasta huolimatta poliittinen arvausleikki ilman palkintomatkaa kyseiseen maahan

Mikä on se Euroopan maa, jossa ei ole virallisesti itsemurhia, homoja, mielisairaita tai muuta poikkeavaa?

Mikä on se Euroopan maa, jossa kiellettyjen puheenaiheiden listalla ovat maailman eri uskonnot ja toinen maailmansota?

Mikä on se Euroopan maa, jossa presidentti on ollut vallassa vuodesta 1994 alkaen ja tulee jatkamaan hamaan tulevaisuuteen?

Mikä on se Euroopan maa, jossa katoaa vuosittain yli tuhat ihmistä: oppositiojohtajia, toimittajia, kansalaisaktiiveja tai muita ääneen ajattelevia?

Mikä on se pahnanpohjimmainen Euroopan maa, jossa on kuolemanrangaistus ja joka myös käyttää kuolemanrangaistuksia?

Mikä on se Euroopan maa, jossa teloitukset ovat salaisia, kuolemaantuomituille tai sukulaisille ei kerrota teloittamisesta etukäteen eikä omaisille kerrota teloitettujen hautapaikkaa?

Mikä on se Euroopan maa, jossa ei ole sanan- tai mielipiteenvapautta puhumattakaan painovapaudesta?

Mikä on se Euroopan maa, jossa kaikki tv- ja radiokanavat ovat hallituksen omistuksessa?

Mikä on se Euroopan maa, jossa rajoitetaan netin käyttöä yhtä kiihkeästi kuin Kiinassa tai Iranissa?

Mikä on se Euroopan maa, jossa valtion ”huonoon valoon saattamisesta” tai kehityksen ”petollisesta kuvaamisesta” rapsahtaa rikossyyte?

Suurin osa arvannee, mikä on tämä Euroopan maa, jota voi perustellusti kutsua Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi.

Suomeen on vuonna 2002 on perustettu yhdistys edistämään suomalaisten ja tämän valtion yksityishenkilöiden sekä organisaatioiden välistä yhteistoimintaa/kulttuurivaihtoa. Toivon totisesti seuralle tukea, onnea, menestystä ja jaksamista äärimmäisen arvokkaassa työssään.

The war? Nothing to do with Stalin...

2009-09-02T02:13:00.000-07:00

Näin runoilee Venäjän presidentti Medvedev. Saman maan pääministeri Putin tuomitsee ankarasti Molotov-Ribbentrob –sopimuksen moraalittomana. Puolan presidentti Kaczynski taas ei halua unohtaa sen paremmin natsismin kuin totalitaarisen kommunismin rikoksia. Saksan liittokansleri Merkel kertoo puolestaan Saksan kantavan täyden vastuun sodasta ja kaikesta kärsimyksestä.
Neljä sopimuksen osapuolta ja neljä erilaista näkökulmaa menneisyyteen.
Gdanskin (tai Danzigin) eilinen(1.9.2009) muisto- ja kutsuvierastilaisuus eurooppalaisille johtajille paljasti, kuinka eri tavalla sopimuksen osapuolet suhtautuvat edelleen toisen maailmansodan alkamiseen 70 vuotta sitten.
Sopimukseen liittyvät lausunnot, ennen ja jälkeen, ovat luvalla sanoen hämmentäviä.
Saksan liittokansleri Angela Merkel näyttää olevan ainoa valtionjohtaja, joka myöntää aukottomasti ja kiistattomasti Saksan hyökänneen Puolaan ja avanneen sitä kautta yhden traagisimmista sivuista maanosamme lähihistoriaan. Merkel kertoo kansansa kantavan sodasta täyden vastuun. Vastuunkantoa ei voi tämän tyylikkäämmin hoitaa.
Sopimuksen muiden osapuolten kiertely ja kaartelu on sen sijaan tuskallista seurattavaa.
Vastuunpakoilun suurimmasta sammakosta vastasi Venäjän presidentti Dmitri Medvedev, jonka mukaan Stalinin osuus sodan aloittamisessa on ”täyttä valetta” ja Joe-setä päinvastoin ”lopulta pelasti Euroopan”. Sopimuksen tuomitsemisen sijaan Medvedev syytti –yllätys yllätys- Ukrainan ja Baltian maita historian uudelleenkirjoittamisesta, revisionismista ja fasismin ihannoinnista. Tämän käänteisen logiikan mukaan sopimuksen uhreista tuli syyllisiä, kun ne ovat rohjenneet ”vähätellä Neuvostoliiton johtavaa roolia Euroopan vapauttamisessa”.
Puolan presidentti Lech Kaczynski ilmaisi suoraan saman asian lausumalla ”Puolan saaneen veitsen selkäänsä”. Kaczynski viittasi Puolan viipaloimiseen niin lännestä kuin idästä. Onko tämäkin vapauttamista vai miehittämistä, herra Medvedev? Puolan pääministeri Donald Tuskin sanoin ”on yhä tärkeää muistaa, kuka sodassa oli hyökkääjä ja kuka uhri, koska ilman rehellisiä muistoja Puola ja Eurooppa eivät voi tuntea oloaan turvalliseksi. Puolan menetykset olivat toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton tavoin musertavat: sodan seurauksena kuoli noin kuusi miljoonaa puolalaista.
Jos presidentti Medvedev esiintyi tällä kertaa pahana poliisina, niin hyvän poliisin viittaa kantoi pääministeri Vladimir Putin. Pääministeri oli sovitteleva ja myönsi epätavallisen avoimesti ja suoraan etupiirisopimuksen virheeksi. Putin arvosteli perustellusti ja jopa rakentavasti lännen harjoittamaa Hitlerin lepyttämispolitiikkaa, joka huipentui ns. Munchenin sopimukseen ja Tsekkosslovakian sudeettialueiden liittämiseen natsi-Saksaan. Samalla kylvettiin toisen maailmansodan siemen.
Niin tai näin Molotov-Ribbentrob –sopimus on epäilemättä yksi asia useiden historiallisten asioiden joukossa, josta ei ole löydettävissä absoluuttista historiallista totuutta. Historiaa tai menneisyyttä ei voi kontrolloida nykyhetkestä käsin. Medvedevin sammakoiden ilmeisenä tarkoituksena oli vahvistaa Venäjän sisäistä identiteettiä ja perustella Stalinin sodanaikaiset toimet oikeina ja välttämättöminä.
Suuri osa venäläisistä ilmeisesti jakaa Medvedevin näkemykset, jos jotain voi päätellä Venäjän johtavan mielipidemittauslaitoksen (VTsIOM) tuloksista kansalaisten suhtautumisesta Molotov-Ribbentrob –sopimukseen. Nimittäin 57 % vastanneista ei pitänyt sopimusta millään tavoin tuomittavana.
Suomesta Gdanskin muistotilaisuudessa oli mukana pääministeri Matti Vanhanen. Suomelle tuli –kuten kaikki muistaa- pyytämättä ja yllättäen kunnia tulla yksi etupiirisopimuksen ”käytännön toimeenpanon kohteista”.
Mitähän mieltä meidän Matti oli itse asiasta ja sopimuksesta?

Kolme blogia yhdessä paketissa

2009-08-03T08:10:00.000-07:00

Ohessa on kolme blogikirjoitusta, jotka olen tehnyt Uuden Suomen verkkolehden blogipalveluun.

Uuden Suomen sivuilla käydään vilkasta keskustelua usean aiheen ympärillä. Sivuilla on keskimäärin 20 000 lukijaa viikossa eli melko hyvä määrä bloggaajia ja kommentointia ajatellen.

Orvellja Venäjän historiakomissio 27.7.2009 (blogikirjoitus + 83 kommentia)

Panettelua, solvaamista ja vihapuhetta 30.7.2009 (blogkirjoitus + 92 kommenttia)

Aidalle nojaamisen filosofiasta 1.8.2009 (blogikirjoitus + 42 kommenttia)

Ilmastonmuutos lisää hyttysten määrää

2009-07-26T23:15:00.001-07:00

Ilmaston lämpeneminen lisää hyttysten määrää pohjoisessa, kertoi tuore uutinen. Ilmastomuutoksen nimiin menevät pienet ja isot asiat. Hyttysongelman kanssa voi juuri ja juuri elää, mutta paatuneinkin ilmastouskovainen tai -skeptikko voi olla vielä lhmeissään isompien asioiden kanssa.

Luu on jo aika kaluttu, mutta haluan nostaa vielä kerran hattua maailmanpankin pääekonomisti Nicholas Sternille. Hän onnistui siinä, mitä massiivinen luontotieteilijöiden armeija on yrittänyt kertoa tutkimuksin, tilastoin, paneelein jne. jo vuosikymmenien ajan.

Stern teki tempun myymällä ilmastomuutoksen vaikutukset kaikkien ymmärtämälle kielelle eli talouden ja rahan kielelle. En tiedä onko parempaa herätyskelloa kuin raha muuttaa ekologiset tai yhteiskunnalliset ongelmat ihmisten ja päättäjien huomion saamiseksi.

On sinänsä aika paradoksaalista, että yhtäkkiä ilmestyy tieteen kentän ulkopuolelta taloustieteilijä, joka koostaa 700 sivua sisältävän yhteenvetoraportin ilmastomuutoksen taloudellisista vaikutuksista maailmantalouteen. Ja simpsalabim ilmastokysymyksen pukeminen talouden kielelle herättää valtavan mielenkiinnon tavallisissa ihmisissä (=lue länsimaisissa kuluttajissa).

Samaan aikaan luonnontieteilijät ovat kirjoittaneet, puhuneet, vakuuttaneet, mallintanteet, varoitelleet ja maalailleet asiaan liittyviä faktoja vuosikymmenien ajan. Aihepiiristä löytyy hyllymetreittäin pätevää ja näyttöön perustuvaa tutkimustietoa, mutta tieto ei tartu tai tavoita päättäjiä.

Sitten tulee ekonomisti Stern, pamauttaa ja tiivistää keskeisen johtopäätöksen yhteen ainoaan lauseeseen: Ilmastonmuutos tulee, maksakaa nyt tai maksatte ja kärsitte myöhemmin!

Viesti on se, että ilmastonmuutos on historian suurin ja laaja-alaisin markkinahäiriö eli suomeksi sanottuna ihmisten oman edun tavoittelu on johtanut ja tulee johtamaan erittäin kielteisiin seurausvaikutuksiin yhteiskunnalle. Sternin ratkaisuehdotus on, että maailman yhteisestä bruttokansantuotteesta pitäisi ohjata yksi prosentti joka vuosi ilmastonmuutosta rajoittaviin investointeihin. Aikataulu on heti eikä myöhemmin.

Ellei näin tehdä, ilmastonmuutos aiheuttaa lähitulevaisuudessa 5-20 prosentin loven bruttokansantuotteeseen. Pelottelua? Uhkakuvien maalaamista? Ylireagointia? Ehkä, ehkä ja ehkä, mutta kiteytetysti kyse on siitä, että ilmastomuutoksen torjuminen tulee aina halvemmaksi vaihtoehdoksi kuin peruuttamattomien vahinkojen korjaaminen myöhemmin. Raha on siis paras kannustin, ei tieto tai toinen toistaan pelottavammat kauhuskenaariot.

Sternin ehdotus tuo etäisesti mieleen YK:n tavoitteen 0,7 prosentin panoksesta kehitysapuun. Olisi houkuttelevaa ajatella, jos esimerkiksi EU globaalina edelläkävijänä päättäisikin panostaa yhden prosentin ilmastomuutoksen torjuntaan. Tai jos Suomi päättäisi näyttää asiassa esimerkkiä?

Stern oli hyvä herätyskello. Samaa sarjaa on poliittisten päättäjien parhaimmat idiotismit.

Oppikirjaesimerkistä käy Ralli-Vatasen lausunnot eurovaalien alla. Hänen energiapoliittinen visio oli suorastaan mykistävä. Parhaimmat heitot menivät tähän tapaan: ”ihmisten vaikutus ilmaston lämpenemiseen on valheellisten ja väärennettyjen tutkimustulosten seurausta” tai ” CO2 on saasteena yhtä vaaratonta kuin happi”. Ylivetoja olivat lisäksi pohdinnat hiilijalanjäljen ja hyvinvointiyhteiskunnan suhteesta: ”mitä suurempi hiilijalanjälki, sitä hyvinvoivampi yhteiskunta”.

Näin. Vatanen tuskin on yksin kuningasajatustensa kanssa. Lisää kehiin korkeiden päättäjien vastaavia lausuntoja, niin eiköhän ihmiset ymmärrä ja ajattele sen jälkeen ilmastomuutoksen vaikutuksia omaan arkeensa. Höperönlöperöt kommentit tuovat takuuvarmasti asian julkiseen keskusteluun.

Nostin jo kerran hattua Sternille. Toisen hatunnoston ansaitsee suomalainen (tieto)kirjailija Risto Isomäki. Hänen fiktiivinen romaaninsa ’Sarasvatin hiekkaa’ oli henkilökohtaisesti järisyttävä lukukokemus. Yhden kirjan lukeminen muutti omat käsitykset ja sai kiinnostumaan ilmastonmuutoksesta enemmän kuin yksikään aiheeseen liittynyt ohjelma, artikkeli tms. Luulen, että näin on käynyt myös monelle muulle. Samaa sarjaa on kenties Al Goren elokuva ’Epämielyttävä totuus’.

Itse asiassa olisi upeaa kuulla ihmisten kommentteja siitä, mikä on ollut keskeinen ilmastomuutokseen liittyvän tietoisuuden herättäjä. Tiede, taide, luontokokemukset vai joku muu?

Mitä Amnestyn maarapotti kertoo Venäjästä?

2009-07-20T22:22:00.000-07:00

"Kauhua, murheita, tuskaa, kidustusta kokee jokainen, valkoinen ja musta..." Tähän tyyliin runoili aikanaan Pate Mustajärvi Popedasta. Sama tulee mieleen lukiessa Amnesty International -ihmisoikeusjärjestön Venäjän maaraporttia ja tiedotteita.

Kuva on karu ns. toisesta Venäjästä.

Ihmisoikeusrikokset, tahdonvastaiset katoamiset, kidutukset, rasismi, väkivaltarikokset, vähemmistöjen vainoaminen, kansalaisjärjestöjen tukahduttaminen, journalistien toiminnan rajoittaminen, milisien mielivaltainen toimiinta jne. nousevat toistuvasti esiin.

Tuorein episodi on surullinen. Venäläisen ihmisoikeusjärjestö Memorialin Natalia Estemirovan murha on yksi lenkki synkkien ja selvittämättömien ihmisoikeusrikosten ketjuun. Estemirova siepattiin kotinsa edustalta ja murhattiin. Teko tuo mieleen Anna Polikovskajan, joka ammuttiin kotitalonsa hissiin 7.10.2006. Molempien naisten kohtalona oli kerätä tietoa joukkomurhista, kidutus- ja katoamistapauksista ja muista viranomaisten selvittämättä jättämistä vakavista ihmisoikeusloukkauksista.

Amnesty Internationalin mukaan väkivaltarikokset ja rasistiset teot ovat lisääntyneet Venäjällä. Venäjän etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ovat ”erityisen alttiita rasistiselle väkivallalle”. Rikosten kohteena ovat keskimääräistä useammin afrikkalaiset, aasialaiset, Lähi-idän maista ja Latinalaisesta amerikasta saapuneet opiskelijat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset. Jatkuvan pelon ilmapiirissä joutuvat elämään myös Kaukasuksen ja Keski-Aasian vähemmistöt, juutalaiset ja romanit. Esimerkiksi venäläisen Sova-tiedotuskeskuksen mukaan pelkästään vuonna 2005 murhattiin 28 ihmistä rotunsa vuoksi.

Venäjän ongelma on rakenteellinen rasismi, johon syyllistyvät yksityishenkilöiden lisäksi valtion palveluksessa olevat. Tämä on oireellista ja vakavaa, sillä rikoksia ei usein tutkita eikä syyllisiä saada oikeuden eteen. Tämä luo otollisen ilmapiirin vakavien ihmisoikeusloukkauksien jatkumiselle.

Rakenteellisen rasismin laajuutta kuvaa se, että rasismia vastaan kampanjoivia ihmisiä ja järjestöjä vastaan hyökätään, poliisitutkinta on tehotonta ja tekijät välttyvät toistuvasti syytteiltä. Jopa ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneitä saadaan harvoin vastaamaan teoistaan oikeuteen. Venäjän oikeuslaitoksen tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoleen kääntyvät uhrit/omaiset/puolustusasianajajat joutuvat herkästi viranomaisten häirinnän ja uhkailun kohteeksi.

Amnestyn mukaan Venäjän viranomaiset luokittelevat rasistiset rikokset usein huliganismiksi. Tämä siitä huolimatta, että tekijät kuuluvat rasistista tai uusfasistista ideologiaa julistaviin ryhmiin. Virallisten tietojen mukaan Venäjällä toimii vähintään 150 rasistista tai uusfasistista ”äärijärjestöä”. Miliisin ja oikeuslaitoksen laiminlyönnit edistävät osaltaan uusfasismin kasvua Venäjällä.

Amnestyn pääsihteeri Irene Khanin mukaan
"rasistinen väkivalta on eräs näkyvimpiä ilmenemismuotoja Venäjän
yhteiskunnassa syvään juurtuneesta suvaitsemattomuudesta ja muukalaisvihasta. Rotuvihaan perustuvien rikosten katsominen läpi sormien on edistänyt voimakkaan muukalaisvihan ja uusfasismin kasvua”

Rakenteellisten ongelmien syvyyttä lisää poikkeuksellisen korruptatiivinen toimintaympäristö. Tuoreen Transparency Internationalin -maaindeksin mukaan Venänä on yksi maailman korruptoituneimmista maista, jonka maasijoitus on listan alapäässä. Samalla listalla Suomi löytyy maailman viidenneksi vähiten korruptoituneen maan joukossa ja esimerkiksi Viro 30 vähiten korruptoituneen maan joukosta. Venäläiset itse pitävät korruptoituneimpana viranomaisena juuri miliisiä, jonka keskeinen tehtävä pitäisi juuri estää väkivalta- ja rasismirikoksia.

Amnesty kiinnittää lisäksi huomiota kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan rajoittamiseen, journalistien toiminnan vaikeuttamiseen ja seksuaalisten vähemmistöjen vainoamiseen. Kansalaisjärjestöjä vastaan nostetaan mm. perusteettomia syytteitä ja toimintaa häiritään mielivaltaisilla hallinnollisilla toimenpiteillä. Kansalaisjärjestölaki (2006) on laadittu rajoittamaan erityisesti kansainvälisten järjestöjen toimintaa.

Venäjän saamien huomautusten määrä on huomattavan suuri. Naapurimaistamme Viro sai neljä huomautusta ja Ruotsi kaksi. Suomi sai Viron tavoin neljä huomautusta.

Amnestyn maaraportit eri maista on suositeltavaa, kriittistä , mutta opettavaista luettavaa itse kullekin.

Perussuomalaisten mörköpolitiikka

2009-07-18T01:21:00.001-07:00

Ovien karmit eivät ole tahtoneet riittää, kun perussuomalaiset ovat tulleet ryminällä politiikkaan. Keskeisimmät keinot ovat olleet pelottelu ja uhkakuvien lietsominen. Mörköpolitiikan terävin kärki on ollut monikulttuurisuudessa, maahanmuuttopolitiikassa, Euroopan unionissa ja globalisaatiossa.

Tämä ajatus vahvistui entisestään, kun sain kunnian olla keskustelemassa maahanmuutosta Suomi-areenalla. Aiheena oli 'Ovatko maahanmuuttajat rikkaus vai rasite?'. Kilpahuutajana oli paneelissa mm. perussuomalaisten varapuheenjohtaja, Timo Soinin erityisavustaja Veli-Matti Saarikkala Suomen Kurikasta.

Nämä kaikki näyttävät edustavan jotain määrittelemätöntä ja absuluuttista pahaa.

On totta, että perussuomalaisten ansiosta em. asiat ovat nousseet julkiseen keskusteluun. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että ratkaisu on pelottelu, leimaaminen ja menneisyyteen takertumien. Kelloa ei ole enää mahdollista kääntää aikaan ennen Euroopan unionia tai globalisaatiota -halusimme tai emme!

Entä jos kasvun huumassa olevat pesut keskittäisivät tuulimyllyjen sijaan poliittisen energiansa kotimaan oikeisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutoksen ja talouden väliseen suhteeseen, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseen tai työllisyyskehitykseen? Tämä aika huutaa ratkaisuja näihin kysymyksiin.

Sen sijaan hyvä esimerkki päinvastaisesta toiminnasta on krooninen kritiikki suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajia kohtaan. Perussuomalaiset ovat kunnostautuneet heiluttamalla molemmin käsin maahanmuuttopolitiikan pääkallonlippua.

Perusajatus tuntuu kiteytyvän asiassa kuin asiassa samaan soinilaiseen dogmiin: "missä maahanmuuttaja, siellä ongelma".

Mihin nämä pelot suuresta ja mahtavasta maahanmuuttajien vyörystä oikein perustuvat? Onko Suomesta tullut sitten tilastojen valossa jonkinlainen maahanmuuttajien paratiisi? Tilastoja toki voidaan tulkita monella tavalla, mutta nähdäkseni 2000-luvun kehitys on vielä varsin marginaalista mihin tahansa länsimaahan verrattuna.

Tiivistetään muutamaan tilastotälliin 2000-luvun kehitys:

- Suomi on saanut muuttovoittoa maahanmuuttajista (maahanmuutto-maastamuutto) noin 80 000 henkilöä vuosina 2000-2009 (kesäkuu). Se on noin tuhat henkilöä kuukaudessa koko 2000-luvun ajan.

- Suomi saa muuttovoittoa niin EU-maiden kuin kolmansien maiden kansalaisista.

- Sadasta muuttajasta keskimäärin 60 tulee Euroopan alueelta, 30 Aasiasta, 7 Afrikasta ja 3 muualta

- Vuonna 2007 maahanmuutto oli ensimmäisen kerran suurempaa kuin luonnollinen väestönlisäys (syntyneet-kuolleet)

-Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kunnasta saa muuttovoittoa maahanmuutosta

Onko 80 000 uussuomalaista paljon vai vähän? Se on suurin piirtein saman verran kuin Kouvolassa tai Porissa on asukkaita sillä erotuksella, että maahanmuuttajat sijoittuvat eri puolille maata. Lisäksi luvuissa ovat mukana esimerkiksi Suomesta tilapäisesti ulkomaille muuttavat opiskelijat tai työkeikkaa tekevät, jotka palaavat takaisin Suomeen ja kirjautuvat samalla tilastoihin.

Tuhat henkilöä kuukaudessa uusia maahanmuuttajia saattaa olla joillekin iso luku. Toisaalta kuntien välillä muuttaa maan sisällä joka kuukausi noin 23 000 henkilöä. Tämä kertoo jotain asioiden mittakaavasta.

Suurimmat pelot näyttävät toistuvasti liittyvän kahteen asiaan

Ensimmäiseksi, että maahamme muutetaan vieraista kulttuureista ja uskonnoista.

Toiseksi, että Suomi ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita imagosyistä.

Näinköhän? Tilastot eivät tue tätäkään. Suurin osa maahanmuuttajista tulee Euroopasta ja unionin alueelta töitä tekemään. Taloudellinen huoltosuhteemme on 2010-luvulta alkaen sellainen, että aikamonta ylimääräistä käsiparia tarvitaan tekemään niitä töitä joihin kantasuomalaiset eivät tule riittämään. Tämä tosiasia saattaa peittyä nykyisessä taantumassa, mutta työvoimapulan aikapommi tikittää jo oven takana.

Humanitaarista maahanmuuttoa ei pidä sotkea työperustaiseen maahanmuuttoon. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrä on marginaalinen verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Esimerkiksi Ruotsista löytyy useita kaupunkeja, jotka ottavat vuosittain lähes saman verran pakolaisia kuin Suomi. Suomi on osa kansainvälistä yhteisöä ja on sitoutunut kantamaan sosiaalisen vastuun humanitaarisen poliitikan suhteen.

Ennen kuin kukaan ampuu täyslaidallista, niin olen samaa mieltä siinä, ettei Suomen pidä tehdä samoja virheitä kuin eräät länsimaat ovat tehneet. Avainasioita ovat maahanmuuttajien integrointi ja sopeuttaminen suomalaisen yhteiskunnan pelisääntöihin. Suomen tai ruotsin kieli sekä koulutus- ja työskentelymahdollisuudet ovat avainasemassa. Kun ketju kieli, koulutus ja työ saadaan pelittämään, niin asiat sujuvat mutkattomammin.

Ihmiset muuttavat niin maan sisällä kuin maasta toiseen lähinnä työn, paremman toimeentulon, paremman tulevaisuuden tai turvallisuuden vuoksi. Suomesta lähdettiin noin sadan vuoden ajan (1870-1970-luku) paremman elämän toivossa siirtolaiseksi "kultaa vuolemaan" maailmalle. 1990-luvun vaihteessa muuttovirrat kääntyivät samoista perussyistä Suomeen. Kyse on nähdäkseni normaalista länsimaisesta kehityksestä eikä mistään tuomiopäivän peruuttamattomasta kauhuskenaariosta.

Viro jymäyttämisen kohteena!

2009-07-08T04:06:00.000-07:00

Viro on ollut pitkään tietoisen ja valheellisen disinformaation kohteena. Disinformaatio tai jymäyttäminen on eräänlaista psykologista sodankäyntiä, jossa harhaanjohtamisella, vääristelyllä ja valheilla pyritään sekoittamaan totuus ja taru toisistaan.

Jymäyttäminen tähtää negatiivisen ja kielteisen mielikuvan/maineen luomiseen kohteestaan.

Jymäyttämistä voivat harrastaa niin yksilöt kuin valtiot: edellinen on harmitonta, jälkimmäinen vakavaa.

On ikävää, leimaavaa ja tarpeetonta personoida asioita marginaalisen vähemmistön vähemmistön edustajiin, mutta jokin tolkku pitäisi olla valheiden ja vääristelyiden määrässä. Viron kohdalla esimerkiksi Johan Bäckman, Leena Hietanen ja SAFKA edustavat jymäyttämisen harmitonta osastoa –etten sanoisi jopa eräänlaisia lähihistorian viihdytysjoukkoja. Heidän kuningasajatuksena on jymäyttää kaikkea Viron ja Suomen lähihistoriaa liittyvää ja tarjota tilalle jos jonkinlaisia salaliitto- tai natsiteorioita. Historiatulkinnat perustuvat johonkin sellaiseen mitä muut eivät näe tai eivät ymmärrä näkemäänsä samalla tavalla.

Jymäyttämisen vakavaa osastoa edustaa nyky-Venäjä. Viro on joutunut muutamien muiden ”lähiulkomaiden” tavoin järjestelmällisen ja määrätietoisen disinformaatiokampanjan kohteeksi. Demonisoidun konnan viittaa ovat vuorollaan kantaneet Viro, Latvia, Georgia, Ukraina ja Puola. Sattumaa tai ei, mutta venäjän kielessä on tähän tarkoitukseen oma sanansa: ’maskirovka’.

Viron kohdalla pääsyy jymäyttämiseen lienee venäläisen vähemmistön aseman lisäksi se, ettei Viro ole suostunut hiljaisesti nielemään neuvostohistorian mukaisia kollektiivisia valheita ja valikoituun tietämättömyyteen perustuvaa historiakäsitystä.

Viron jymäyttämiskampanjan ydin perustuu toistuvasti neljään väitteeseen:
1. Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon ja miehitys on myytti
2. Laajamittaisia virolaisten kyydityksiä ei tapahtunut 1940-luvulla, vaan kyse oli ”vähäisistä ja oikeutetuista hankalien yksilöiden väestönsiirroista”
3. Viro harjoittaa kieleen, kulttuuriin ja kansallisuuteen perustuvaa apartheid-politiikkaa.
4. Viro ihannoi ja puolustaa fasismia
Väitteet ovat sanalla sanoen absurdeja.

En voi kuin hämmästellä, miksi nyky-Venäjä haluaa uusintaa ja hirttäytyy kiinni Neuvostoliiton aikaiseen kommunistiseen historiakäsitykseen. Venäjä ei ole Neuvostoliitto tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta.

Yhdessä asiassa olen samaa mieltä. Viron (ja Suomen) lähihistoriassa on runsaasti selvittämättömiä harmaita alueita. Viron ystävien, vihollisten ja neutraalien sivustaseuraajien yhteisenä intressinä on läpivalaista ja avata kipukohdat. Sen voi tehdä objektiivisesti tai vähemmän objektiivisesti. Viron lähi- ja nykyhistoriasta löytyy asiasta kiinnostuneille runsaasti riippumatonta ja neutraalia lähdekirjallisuutta.

Historioitsijana Bäckman voisi huvikseen kokeilla esimerkiksi lääketieteessä yleisesti käytettyä meta-analyysiä aihepiiriin liittyvän tutkimuskirjallisuuden läpikäymisessä. Tämä voisi auttaa pahimpien haamujen ja salaliittojen karsimisessa, ellei sitten tarkoitus ole tehdä käsikirjoitusta aihepiiristä Holly- tai Bollywoodiin.

Minulla on henkilökohtainen vaikutelma, että tökerö jymäyttäminen kääntyy aina itseään vastaan. Lausunto lausunnolta, kirjoitus kirjoitukselta, kommentti kommentilta ja esiintyminen esiintymiseltä Viron asia muuttuu meidän yhteiseksi asiaksemme. Se lisää entisestään yhteenkuuluvuuden ja samaistumisen tunnetta Viroa kohtaan. Karkea valheellisuus auttaa samalla ymmärtämään, kuinka tärkeää on vastustaa kaikessa muodossa ja kaikkialla niin mustia kuin punaisia äärimmäisyysaineksia.

Tämä on paradoksi, mutta ehkä pitäisi kiittää Bäckmannia ja kumppaneita ahkerasta Viroon kohdistuvasta jymäyttämisestä. Tämä jos mikä aktivoi kaltaisiani hiljaisia ja passiivisia sivustaseuraajia Viron ystäviksi.

"Risto Ryti hirteen!"

2009-07-02T01:44:00.000-07:00

Risto Ryti hirteen!

Näin mukavalla tavalla aloittaa oman

bloginsa ja mielipidekirjoituksensa tällä kertaa Johan Bäckman. Hän ei esiinny nyt Helsingin yliopiston dosenttina tai historioitsijana, vaan Suomen antifasistisen komitean edustajana.

Porilla on kunnia päästä hänen tuoreen oksennuksen kohteeksi. Aiheena on hiljattain puistojen risteyksessä paljastettu Risto Rytin näköisrintakuva tai ”natsipysti” Bäckmannin terminologiaa käyttäen. Hänen mukaansa

”Tekeleen tarkoitus on pilkata sodan uhreja, halveksua kansanvaltaa ja palauttaa fasismi jalustalle… näköiskuva keskellä kaupunkia on pisto sydämeen niille (so. venäläisille maahanmuuttajille), joiden maanmiehiä natsiliittouman rikollinen hyökkäys- ja tuhoamissota tappoi”.

Ja mikä pahinta, Risto Rytiä palvotaan Bäckmannin mukaan kuulemma kuin jumalaa Porissa. Kappas vain, kun en ole vastaavaa havainnut omassa kotikaupungissani. En tiedä, missä todellisuudessa Pietarin punatähden henki oikein leijailee tai millaisista lähteistä hän tietonsa hankkii, mutta porilaisena kaupunginvaltuutettuna voin vakuuttaa, ettei asia ole herättänyt puolesta tai vastaan kovin suuria intohimoja.

Luulen, että suurin osa porilaisista suhtautuu asiaan tyynellä olankohautuksella ja välinpitämättömästi.

Toki itse paljastustilaisuus keräsi ympärilleen noin 500 asiasta kiinnostunutta. Risto Ryti oli yksi merkittävä satakuntalainen ja satakuntalaisuuden puolestapuhuja muiden joukossa sekä lyseon kasvatti. Asiaan ei sen kummempaa mystifointia tai salaliittoa.

Bäckmannin väitteen mukaan Porin kaupunginvaltuusto on siunannut ”provokaation, joka rikkoo kansainvälisiä sopimuksia, vahingoittaa Suomen mainetta ja sekoittaa yhteiskuntaa”. Ikävä tuottaa pettymys, mutta siunaaminen tarkoittaa tässä yhteydessä vain ja ainoastaan sitä, että patsaan otti Porin kaupungin puolesta vastaan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Krista Kiuru ja muita kaupunginvaltuutettuja saattoi osallistua juhlallisuuksiin niin kuin mihin tahansa avoimeen tilaisuuteen.

Tuskinpa valtuutetut tai 500 tavallista porilaista tiesivät tilaisuuteen lähtiessään osallistuvansa rikolliseen toimintaan ja rikkovan kansainvälisiä sopimuksia.

Tosiasiassa patsaan lahjoitti Porin kaupungille Porin Lyseon Senioriyhdistys. Muistomerkin paljastamisesta huolehti presidentti Mauno Koivisto. Patsashanke perustui Porin lyseon senioreiden aktiiviseen keräystyöhön. Seniorit ovat tehneet kiitettävää työtä niin tämän asian kuin muiden hyvien asioiden puolesta politiikasta tai ideologioista välittämättä.

Itse asiassa jokainen Suomen (ei siis Venäjän) historiaan edes hieman perehtynyt ymmärtää Risto Rydin ansiot ja virheet asiaa sen kummemmin alleviivaamatta. Sotasyyllisyys on hänen yhteydessään suhteellinen käsite, lähinnä takautuvaa ja pragmaattista tarkoituksenmukaisuutta valvontakomission pahimpien mielettömyyksien rauhoittamiseksi. Jos jokaisen sota-aikana vaikuttaneen vaikkapa suomalaisen tai venäläisen päättäjän lausumisia halutaan tulkita kuin piru raamattua tämän päivän tietojen ja todellisuuden näkökulmasta, niin metsään mennään ja lujaa.

Ero on korkeintaan siinä, että yhdet ovat edes pyrkineet asioiden avoimeen, kriittiseen ja objektiiviseen käsittelyyn, kun toiset joutuvat perustamaan 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen historiakomissioita salaamaan ja suojelemaan osittain valheelle perustuvaa historiankäsitystään.

Bäckmannin valikoiva katse tavoittaa toistuvasti sotarikollisia ja muita hämärämiehiä ”Venäjän ympärysvalloissa”, mutta mitäpä jos edes kerran katse harhailisi omille kotikulmille Pietariin ja Moskovaan? Voisiko vaikka Suomen antifasistinen komitea tehdä seuraavan luokkaretkensä Venäjälle sen ympärysvaltojen sijaan? Esimerkiksi toukokuun alkupuoli voisi olla optimaalinen aika tehdä kenttä- ja tapaustutkimusta ensi vuonna tai mikä tahansa vuosi vielä jonkin aikaa. Väriskaalan ulottaminen mustasta punaiseen saattaisi tuoda näkemyksiin edes pikkuriikkisen uskottavuutta.

Suomen antifasistinen komitea vaikuttaa olevan huolissaan Rytin näköispatsaasta ja sen symbolisesta merkityksestä Porissa. Komitean ristiretkeä voi Rydin osalta samalla jatkaa esimerkiksi Huittisiin ja Helsinkiin, ehkä muuallekin Suomeen. Ideologisesti latautuneita poliittisia muistomerkkejä löytynee tuhansittain niin Suomesta kuin Venäjältä.

Antifasistisella komitealla riittää epäilemättä tärkeää tehtävää vuosikymmeniksi patsaiden sielunelämään perehtyessä.

Ilmasto + talous + aluekehitys

2009-06-18T02:01:00.000-07:00

”Haluan profiloida maailmanliiton varsin vihreäksi. Teollisuus tulee pysymään jatkossakin kansantalouden veturina, ja energiatehokkuutta ja uusiutuvia energiamuotoja tukevat ratkaisut luovat uusia työpaikkoja. Teollisuus ei ole siis uhka eikä ongelma, vaan osa ratkaisua”

Tämän sitaatin takana on Jyrki Raina. Niinpä. Suurelle osalle nimi ei sano yhtään mitään.Kyse on henkilöstä, joka valittiin keväällä kansainvälisen metallityöväenliiton IMF:n pääsihteeriksi. Raina edustaa 25 miljoonaa metallityöläistä ja noin 200 ammattiliittoa ympäri maailmaa. Rainan tavoitteena on profiloida metallityöläisten maailmanliitto vihreiden työpaikkojen mahdollistajaksi.

Upeaa puhetta, jota on totuttu harvemmin kuulemaan työmarkkinajärjestöjen edustajilta.

Ilmasto ja talous kietoutuvat yhä enemmän yhteen. Ilmastonmuutos on paljon muutakin kuin hiilidioksidin kasvua ilmakehässä, ääri-ilmiöitä luonnossa tai maapallon keskilämpötilan nousua. Ilmastonmuutos kytkeytyy tiiviisti talouden rakennemuutoksiin. Kansainvälinen talouskriisi ja kasvava työttömyys ovat, luonnollisesti, levottomuutta aiheuttavia asioita, mutta nykyinen tilanne voidaan nähdä myös mahdollisuutena suunnanmuutokseen.

Suunnanmuutos tarkoittaa mm. vihreää elvytystä eli panostamista alussa lainatun Rainan tavoin uusiutuviin energiamuotoihin perustuviin energiajärjestelmiin ja energiatuotantorakenteen korjaamiseen. Kyse ei ole mistään merkityksettömästä ”viherpiipertämisestä”, vaan globaalin tuotannollis-taloudellisen haasteen ratkaisemisesta.

Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professorin Matti Liskin mukaan ”poliittisilla päätöksillä luodaan kysyntää uudenlaiselle taloudelliselle toiminnalle. Esimerkiksi EU:n päästökaupan kautta vanha hiilidioksidipäästöjä synnyttävä tuotanto tehdään kalliiksi, ja samalla uudet tuotantotavat tulevat kannattaviksi”.

Loppujen lopuksi kyse on aina rahasta ja valinnoista. Valtion tai kuntien tehtävä on asettaa taloudellisia porkkanoita ja keppejä. Kannusteet ovat aina hyviä porkkanoita. Verotusta parempaa keppiä taas on vaikea löytää. Keppien ja porkkanoiden avulla on mahdollista ohjata kulutustottumuksia.

Muutamat kunnat ovat tämän jo oivaltaneet.

Ensimmäisenä tulee mieleen ns. hiilineutraalikunta -hanke (HINKU-hanke). Viisi taustaltaan erilaista kuntaa eli Mynämäki, Uusikaupunki, Kuhmoinen, Padasjoki ja Parikkala toimivat pienoislaboratorioina hiilidioksidipäästöjen kuriin saamisessa. Tavoitteena on, että kunta, kansalaiset ja elinkeinoelämä sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä sekä lyhyellä (2-5 vuotta) että pitkällä (6-20 vuotta) aikajänteellä. Esimerkiksi Uudenkaupungin tekemien alustavien laskelmien mukaan HINKU-hankkeessa toteutettujen ja suunniteltujen toimenpiteiden päästövähennykset saattavat olla viidessä vuodessa jopa 23-30 %. Uudenkaupungin toimintaa ohjaavaan strategiaan kasvihuonekaasujen vähentäminen on kirjattu perusperiaatteeksi, jota vasten yksittäisiä päätöksiä arvioidaan

Toisena esimerkkinä on GreenSalon –hanke. Uusi Salo on hakenut EU:n komission LIFE+ -ohjelmasta rahoitusta GreenSalon –hankkeeseen. Tavoitteena on vaatimattomasti pyrkimys olla ”Suomen vihrein kaupunki”. Salon kaupunki kehittää samalla muille kunnille työkaluja ilmastonmuutoksen hillintään. Hankkeen avulla kehitetään uuden Salon kaupungin ympäristöasioiden organisointia ja tuetaan uuden suurkunnan profiloitumista ympäristöystävällisenä uutena kaupunkina. Hankesuunnittelun taustalla on mm. EU:n ympäristöpolitiikan toteuttaminen paikallistasolla, Salo2009 strategian ”Salo viherkaupunki” päämäärä, Salon seudun ympäristöohjelma, päästörajoitussopimukset, Aalborgin sitoumus, valtion kestävät hankinnat –suositukset kunnille sekä ilmastonmuutoksen hillitseminen.

Kolmas esimerkki tulee Kotka-Haminan alueelta. Seudullinen kehittämisyhtiö Cursor Oy on houkutellut alueella kaksi jättiluokan toimijaa. Ensimmäiseksi globaali hakukoneyhtiö Google perustaa tyhjentyneeseen Summan metsätehtaaseen palvelintilaa ja sen jälkeen kansainvälinen energiateknologiayhtiö Winwind päätti sijoittaa Haminan läheisyyteen tuulivoimaloiden valmistustoimintaa. Laitoksessa kootaan ns. tuuliturbiiniyksiköitä. Lisäksi uuden tehtaan ympärille rakennetaan uusi tuulipuisto. Uudet avaukset tuovat alueelle noin 350-450 uutta työpaikkaa. Asian tekee merkittäväksi yhteys rakennemuutokseen: heikkenevän ja perinteisen metsäteollisuusklusterin ympärille nousee puhdasta energia- ja ympäristöteknologiaa hyödyntävä uusi klusteri.

Nämä muutamat esimerkit kertovat samalla paljon sekä talouden ja ilmastomuutoksen että ympäristön ja aluekehityksen välisestä yhteydestä.

Tämä on se suunta mitä kannattaa kaikin keinoin tavoitella myös Porin seudulla.

Tulevaisuus kuuluu kaupunkiseuduille!

2009-06-12T06:30:00.000-07:00

Jouko Jokinen pyysi keskustelua Satakunnasta ja Satakunnan henkisestä tilasta viime sunnuntain (7.6.2009) kolumnissaan. Kysymykset olivat prosoivia, eli hyviä keskustelun herättäjiä. Vajaassa viikossa Jokinen on saanut 120 vastausta kysymyksiinsä. Vastaajien joukossa on maakunnallisia päättäjiä, viranomaisia, nuoria, yliopistoväkeä, puoluejärjestöjä ja ennen muuta asiasta kiinnostuneiden näkemyksiä. Keskustelu on ollut pääsääntöisesti napakkaa.

Mielestäni itsestäänselvä lähtökohta on, että Satakunta on aina ollut vauras, historiallinen ja vahvan henkisen identiteetin omaava maakunta. Satakunta ja satakuntalaisuus on säilynyt ja tulee säilymään jatkossakin kaikissa murros- ja muutoshaasteissa. Kyse on eräänlaisesta henkisestä tilasta tai asenteesta, jonka toinen satakuntalainen tuntee. Se ei häviä mihinkään ja tulee aina pintaa naarmuttamalla esiin. En olisi tästä puolesta lainkaan huolissaan. Tämä henki elää väkevänä ja vahvana.

Kokonaan toinen asia on keskustella Satakunnasta hallinnollisena alueena tai hallinnollisena määritelmänä, joka pitää sisällään tietyt kyseiseen maakuntaan tällä hetkellä kuuluvat kunnat. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei nykyisenkaltaisia maakuntia enää tarvita. Hallinnollisten raja-aitojen rajaamat maakunnat voidaan heittää historian romukoppaan. Hallinnollisesti maakunnat ovat täysin keinotekoisia viranomaistarpeisiin luotuja rakennelmia, jotka ovat ja tulevat olemaan jatkuvassa liikkeessä ja jotka eivät millään tavoin kosketa tavallisen ihmisen, yrityksen, yhteisön tai muun orgaanin arkea. Maakuntia on tarvittu hallinnollisena rakennelmana valtion ja EU:n budjdettien resurssien allokointiin, ohjelmien toimeenpanoon, viranomaistehtävien hoitamiseen, vaalien äänestysalueiksi jne.

Kyse on käytännön toimeenpanosta vailla sidettä henkiseen identiteettiin tai historiaan.

Jatkossa tarvitaan vielä enemmän tulevaisuuslähtöistä ajattelua aluekehitykseen liittyvissä kysymyksissä. Mielestäni maakuntalähtöinen ajattelu ei enää vastaa tuleviin haasteisiin. Kaikki yhteiskunnalliset signaalit antavat vahvoja viitteitä mm. keskittymiskehityksen jatkumisesta väestön, tuotannon, työpaikkojen, osaamisen, innovaatioiden jne. osalta. Kasvu kohdistuu tällöin ensisijaisesti suurille kaupunkiseuduille ja toissijaisesti eräisiin maakuntakeskuksiin/keskisuuriin kaupunkiseutuihin.

Toivon vilpittömästi Porin ja Rauman kaupunkiseutujen löytyvän tästä joukosta.

Yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi pidän todennäköisenä tulevaisuuden kehitysmallina suurten ja keskisuurten kaupunkiseutujen varaan rakentuvaa alue- ja väestökehitystä. Kaupunkiseudut ovat alueellisesti luonnollisia toiminnallisia ja sosiaalisia kokonaisuuksia. Yhteistä identiteettiä ei tarvitse erikseen hakea, kysellä tai ihmetellä. Maakuntalähtöinen ajattelu- ja toimintamalli ei vastaa enää kaupunkiseutujen ensisijaisia kehittämistarpeita.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vahvat kaupunkiseudut ja hallinnolliset maakunnat olisivat kategorisesti toisena poissulkevia asioita.

Kaupunkiseutujen painoarvo on kasvanut johdonmukaisesti vuodesta 1995 alkaen. Syitä on useita:

kansalliset linjaukset (PARAS-laki, Yhteistoiminta-alueet, suurimpien kaupunkien tuottavuusohjelmat),
tukipolitiikka (osaamiskeskusohjelma, aluekeskusohjelma, KOKO, laaja-alaiset kehittämistuet jne.) ja
EU:n linjaukset (kaupunkipolitiikka, osaamis- ja innovaatiokeskittymien tukeminen).

Olennainen muutos aikaisempaan piilee siinä, että kaikki alueet ovat historiasta, sijainnista tai koosta riippumatta globaalin kilpailun kohteita. Pyörteinen maailmantalous aiheuttaa jatkossakin hiipiviä, äkillisiä ja uudentyyppisiä rakennemuutoksia. Näihin pystytään parhaiten varautumaan kaupunkiseutujen tasolla.

Tutkimukset antavat kirkkaita viitteitä kahdesta uudenlaisesta ja vahvistuvasta kehityspiirteestä.

Ensimmäiseksi, maahamme on muodostumassa 5-7 vahvaa osaamis- ja innovaatiokeskittymää. Keskittymä tarkoittaa tässä yhteydessä väestön, tuotannon, työpaikkojen, osaamisen ja innovaatioiden solmukohtia. Vahvojen kasvukeskittymien rinnalle muodostuu ns. sateliitti- tai minikeskittymiä, jotka pyrkivät rakentamaan erityissuhteen kasvukeskittymiin ohjelmien, sopimusten, liittoutumien, konsortioiden yms. tekijöiden avulla. Tämä on keskisuurten seutujen tulevan kasvun elinehto. Valtaosa tuotannon ja talouskasvun arvonlisäyksestä tulee tapahtumaan yhä harvemmissa keskittymissä.

Toiseksi, keskittymien välille on rakentumassa nauhamaisia kehitysaluekäytäviä. Ne ovat eräänlaisia näkymättömiä putkia, verkostoja, yhteyksiä ja linkkipisteitä eri solmukohtien välillä. Seutujen sijaan muodostuu nauhamaisia seutujen joukkoja ja käytäviä solmukohtien välille, jotka ovat rihmamaisesti kiinni toisistaan. Seutujen väliset kehitysaluekäytävät säteilevät myönteisiä vaikutuksia laajemmalle alueelle kuin yksinään. Verkostoituminen etenee uudenlaiseen kehitysvaiheeseen.

Idea on yksinkertainen: kun ydin menestyy, ympäröivä alue menestyy. Jos ydin ei menesty, kukaan ei menesty.

Hyvä esimerkki ennakkoluulottomasta ja määrätietoisesta kehitysaluekäytävän luomisesta tulee Keski-Suomesta. Jyväskylän, Äänekosken ja Jämsän seudut pyrkivät luovat verkoston hyödyntämiseen perustuvaa yhtenäistä kehittämisvyöhykettä. Kehitysaluekäytävä yhdistää verkoston osapuolet. Toimintatapoja uudistamalla ja voimia kokoamalla tavoitellaan suurempaa kuin on mahdollista saada yksin.

Satakunnan kannalta avainkysymys ei ole se, säilyykö maakunta hallinnollisesti kasassa vai ei. Satakunnan kannalta paljon tärkeämpää on se, pystytäänkö täällä vastaavaan toimintamalliin riittävän ajoissa kuten esimerkiksi Keski-Suomessa. Porin ja Rauman kaupunkiseudut eivät tule missään oloissa yhdistymään. Molemmista kaupunkiseuduista saadaan suurin hyöty ja vaikutus irti itsenäisinä toiminnallisina kokonaisuuksina. Seudut tekevät jatkossakin yhteistyötä keskenään tarvelähtöisesti case by case, ei pakottamalla. Tämä on näin ollen myös Satakunnan etu.

Ideaalitilanteessa lähialueellamme on vähintään kaksi vahvaa itsenäistä kaupunkiseutua ja niihin kiinteässä yhteydessä olevia pienempiä maaseutuvaltaisia seutuja (Euran-Huittisten seutu ja Pohjois-Satakunta). Porin ja Rauman kaupunkiseutujen tulevaisuuden kannalta pyrkimys kohti kehitysaluekäytävää voisi olla tavoiteltava ratkaisu. Mallia voi ottaa esimerkiksi Kemi-Torniosta.

Jos nämä tavoitteet onnistuvat, maakunta ympärillä voi paljon paremmin.

Porin kaupunkiseutu on 10 suurimman kansallisen keskittymän joukossa ja Rauman kaupunkiseutu 20 suurimman joukossa. Samanaikaisesti ja samanlaistavin välinein on mahdotonta kehittää 100 000 asukkaan kaupunkiseutua ja 2 000 asukkaan pikkukuntaa. Resurssien ripottelu ei ole kenenkään etujen mukaista.

Satakunnan historiaan, kulttuuriin, kieleen, tapoihin, perinteeseen, luonteeseen jne. liittyvät asiat eivät katoa mihinkään muutoksissa. Hallinto on jatkuvassa muutoksessa, ja niin sen pitääkin olla. Hallinnollisten rajojen funktio on taipua toimintaympäristön muuttuessa. Tavallisten satakuntalaisten asukkaiden, yritysten, yhteisöjen, organisaatioiden jne. näkökulmasta on varsin vähäinen merkitys sillä, miten ja mistä hallinnolliset asiat hoidetaan.

Hallinnollisten muutosten sijaan katse kannattaa suunnata muutettavissa oleviin asioihin, tuleviin haasteisiin. Kyse ei voi olla jatkossa mistään muusta kuin siitä, miten ja millaisten järjestelyjen avulla asema säilytetään tai jopa parannetaan. Keskustelu maakunnan hallinnollisista rajoista on muussa tapauksessa joutavanpäiväistä höpinää.

Repeytyvä Suomi?

2009-06-04T22:12:00.000-07:00

’Keskittymiskehitys näyttää jatkuvan, mutta halutaanko sitä?’ on Kunnallisalan kehittämissäätiön (KAKS) tulossa olevan aluetutkimuksen nimi. Tutkimuksessa tehdään yleisesitys Suomen toteutuneesta ja ennakoitavissa olevasta aluekehityksestä.

Tutkimus on toteutettu Oulun yliopiston Kajaanin Lönnrot-instituutin, Oulun yliopiston maantieteen laitoksen ja Suomen aluetutkimus FAR:n kanssa.
Johtopäätökset kertovat olennaisen.

Ensimmäiseksi, valtaosa Suomen talouskasvusta syntyy vain muutamissa maakunnissa ja seutukunnissa.

Tutkijoiden aluetalousanalyysin mukaan alueelliset kasvuerot lisääntyivät 1990-luvun alun laman jälkeen ja tasoittuivat jonkin verran kasvun hidastuessa 2000-luvulla. Suomen talouskasvusta leijonanosan tuottavat vain muutamat maakunnat ja seutukunnat. Väestön keskittymis-, työllisyys- ja tulokehitys kasautuu samoille seuduille. Tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että
”historia ja tulevaisuuden odotukset vaikuttavat väestömuutoksiin talouskasvun voimakkuudesta riippumatta”.

Tutkijoiden tekemän karttaennusteen mukaan Helsingin, Turun, Tampereen, Jyväskylän, Kuopion, Oulun ja Vaasan seudut ovat voimakkaasti kasvavia alueita vuoteen 2015 mennessä. Porin seutu on luokiteltu heikosti kasvavaksi tai taantuvaksi alueeksi. Muualla Suomessa kehitys on pääpiirteissään negatiivista. Ennuste on laadittu kuntakohtaisen väestönkasvun, asutun alueen pinta-alan nettomuutoksen sekä elävänä syntyneiden määrän pohjalta.

Voimakkaasti kasvavilla alueilla kaikki em. osatekijät ovat positiivisia. Kasvavilla alueilla on kaksi positiivista tekijää. Heikosti kasvavilla tai taantuvilla alueilla yksi osa-alueista on positiivinen tai negatiivinen. Taantuvilla alueilla kaksi osatekijää on negatiivisia ja voimakkaammin taantuvilla alueilla kaikki osatekijät.

Kuvio 1. Ennuste väestönmuutoksesta alueittain vuonna 2015

Toiseksi, kasvukeskukset jatkavat kasvuaan ja maaseutu harvenee entisestään.

Tutkimuksessa on hyödynnetty paikkatietomenetelmiä, jonka avulla on pystytty visuaalisesti osoittamaan aluerakenteessa tapahtuneet väestöntiheyden muutokset vuosien 1970 ja 2007 välillä. Kartat kahden ajanjakson välillä kertovat loogisen kirkkaasti kaksijakoisesta kehityksestä.

Kaupunkien taajamien ulkopuolisilla alueilla autioitumis- ja harventumiskehitys jatkuu. Kyse ei ole enää vain yksittäisistä alueista, vaan ilmiön voimakkuuden havaitsee kartasta omin silmin. Asutus keskittyy vahvoille kaupunkiseuduille. Etuasemassa ovat suurimmat yliopistokaupungit. Suomen asuttu alue kutistuu. Kuntakohtaisesti parhaiten pärjäävät Helsingin ympäristökunnat, Tampereen eteläiset kunnat, Oulu, Vaasa, Turku, Jyväskylä ja Kuopio.

Kuvio 2. Väestötiheys Suomessa 2 km:n tarkkuudella vuosina 1970 ja 2007

Kolmanneksi, tasapuolisesta aluekehityksestä halutaan pitää huolta.

Tämä väite perustuu tutkimuksen aikana tehtyyn asiantuntijakyselyyn, jossa testattiin tutkijoiden ennakoiman aluekehityksen luotettavuutta. Pääosa vastaajista uskoi asutuksen keskittyvän edelleen tulevaisuudessa. Työpaikkojen ja palveluiden sijoittuminen ohjaa kehitystä. Alueet pääsevät joko positiivisen kierteeseen tai ajautuvat negatiiviseen kierteeseen. Keskittymistä puolustavien ja vastustavien joukko oli lähes samansuuruinen. Suurin osa vastaajista piti alueellisesti tasapuolisesta kehityksestä huolehtimista tärkeämpänä kuin talouden tehokkuusajattelua.

Suurten yliopistokaupunkien uskottiin pärjäävän jatkossakin globaalissa taloudessa. Vuoteen 2030 ulottuvalla ajanjaksolla parhaimmat mahdollisuudet uskottiin olevan Helsingin, Tampereen ja Oulun seuduilla.

Tutkimuksen yhteenveto vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Paikkatietoaineistojen käyttö mahdollistaa karttavisualisoinnin jopa 2 km:n yleistyksillä. Värit kertovat kehityksen suunnan tehokkaammin kuin numerot. Eri aikajaksojen vertailut tuovat syvyyttä. Tulokset vahvistavat alue- ja väestönkehityksestä saatuja muita signaaleja 2000-luvun aikana.

Viesti on selvä: alueelliset erot eivät ole tasoittuneet 2000-luvun alun jälkeen!

Työnteko ei kannata...kaikille!

2009-05-28T05:19:00.000-07:00

Osmo Soininvaara piti mielenkiintoisen alustuksen työllisyysfoorumissa Tampereella. Hän pohti puheenvuorossaan, miksi kaikkien työpanos ei käy työmarkkinoilla kaupaksi ja onko asialle jotain tehtävissä.

Puheenvuoron pääpointti oli se, että Suomi on onnistunut poikkeuksellisen huonosti osa- tai vajaatyökykyisten työllistämisessä.

Kaikkien työpanokselle ei ole järkevää käyttöä. Sekatyömiehiä ei enää tarvita. Reaalipalkat ovat nousseet ja nostaneet työn minimituottavuutta eli toisin sanoen rima palkata uutta työvoimaa on noussut entistä korkeammalle.Työllistymisen esteiden taustalla on useita syitä, jotka liittyvät järjestelmän raskauteen, työantajariskin suuruuteen ja yksilöllisiin tekijöihin.

Suomen järjestelmä on kieltämättä poikkeuksellisen monimutkainen, jos työvoima-, sosiaali-, eläke- ja veropolitiikkaa tarkastellaan kokonaisjärjestelmänä. Työllistymisen esteet korostuvat, jos yksilön pitäisi liikkua järjestelmän sisällä sektorilta toiselle, viranomaiselta toiselle tai eri tukimuotojen välillä. Tällöin joudutaan toistuvasti tilanteeseen, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee. Esimerkiksi pitkältä sairausajalta, sairaseläkkeeltä tai osa-aikaeläkkeeltä töihin palaaminen on tehty äärimmäisen monimutkaiseksi, ellei jopa mahdottomaksi.

Työnantajien näkökulmasta työnantajariski on liian korkea.

Työnantaja ei halua palkata halutonta työvoimaa ja yleinen mielipide ei taas hyväksy pakolla työllistämistä Jos palkattavan henkilön tuottavuus on esimerkiksi vain 60 % ”normaaliin” verrattuna, niin palkan pitäisi joustaa normaalisuorituksesta saatavaan 100 %:iin nähden. Kuka yrittäjä haluaa palkata uutta työvoimaa, jos työntekijän työpanos ei vastaa palkkaa, yhteiskunnan subventiot koetaan riittämättöminä tai työnantajan vastuulle jää esimerkiksi työkyvyttömyyseläke. Jälkimmäiseen liittyy pienille yrityksille melkoinen riski, jonka voi kuvata kiteytetysti seuraavalla lauseella: ”älä palkkaa sairasta äläkä vanhaa!”.

Kuvitteellisen Arskan tai Arjan palkkaaminen on aina haaste työnantajalle, jos taustalla on esimerkiksi terveydellisiä ongelmia, päihderiippuvuutta, heikkoa osaamista, puutteellinen suomen kielen taito tai ulkomuoto ei vain yksinkertaisesti miellytä. Tällöin tarvitaan yhteiskunnan apua eli riittävän suuria ja pitkäkestoisia tukia. Esimerkiksi Italiassa ns. vajaakuntoisilla on oma kiintiö tietyn kokoisissa yrityksissä, jonka kustannuksista valtio maksaa pääosan.

Yksilöiden näkökulmasta työnteko ei aina kannata, jos se leikkaa samassa suhteessa esimerkiksi toimeentulo- ja asumistukea. Työnteko voi nostaa henkilön marginaaliveron neljään viidesosaan palkasta, jonka jälkeen motivaationpuutteen selvittämiseen ei tarvitse tehdä erillistä psykologista tutkimusta. Työn vastaanottamisen logiikkaa on vaikea perustella, jos esimerkiksi hampurilaisen vääntämisestä saa kahdeksan euroa tunnista ja käteen jää todellisuudessa vain 1-2 euroa. Oma kansantaloudellinen haaste piilee siinä, että opiskelijat tekevät paljon sellaista ”silpputyötä”, jotka olisivat omiaan osatyökykyisille. Tämä korostuu varsinkin opiskelupaikkakunnilla.

Opiskelijat voivat harrastaa työkeikkailua, työttömät eivät. Opiskelijat saavat samaisesta hampurilaisenväännöstä käteen 8 euron tuntipalkasta noin 7 euroa. Opiskelijoiden ei tarvitse välittää marginaaliveron kaltaisesta leikkurista. Opiskelijoille työnteko on pääsääntöisesti aina kannattavaa, kun perustulo on turvattu opintotuen kautta. Työttömillä työnteko taas vähentää tukia. Opiskelijoiden työnteko taas siirtää valmistumisaikoja ja työmarkkinoille tuloa.

Koko yhtälö on kansantaloudellisesti järjetön.

Sosiaaliturva ei ole kannustavaa suurissa kaupungeissa, sillä toimeentulotuki voi olla noin 800 euroa kk ja alimmissa töissä palkkataso noin 1 100 euroa. Tämä ei kannusta työntekoon, jonka vuoksi ei ole kovin suuri ihme, miksi vaikeimmin työllistyvät henkilöt ovat vähiten motivoituneita. Pienituloisen verokiila on yksinkertaisesti liian suuri.

Suomen työllisyysaste on selvästi alempi kuin muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi suhteessa Ruotsiin meiltä puuttuu noin 250 000 työpaikkaa. Tämä selittää keskeisen eron siltä osin, miksi Suomessa on pitkäaikaistyöttömiä muita Pohjoismaita enemmän ja miksi korvaustaso on meillä merkittävästi alemmalla tasolla.

Kansantalouden kannalta kyse on yksinkertaisesta yhtälöstä: kansantalous voi sitä paremmin, mitä suurempi joukko tekee tuottavaa työtä.

Paltamon malli -työtä kaikille!

2009-05-20T04:47:00.000-07:00

Kainuun Paltamossa on otettu radikaalit keinot käyttöön työttömyyden vähentämisessä. Paltamon kunnassa kokeillaan uutta työllistämismallia, jossa työvoimatoimiston, työnhakuklubin ja työvoimatalon toiminnalla aiotaan työllistää kunnan kaikki työhaluiset työnhakijat. Nerokasta, jos ja kun Paltamon malli osoittautuu toimivaksi.

Suurin osa kunnista ”säästää” nykyisessä taantumassa vähentämällä työttömyyskuluja. Paltamo liikkuu täysin päinvastaiseen suuntaan. Paltamon Työtä kaikille! –hanke tarjoaa kaikille työttömille töitä. Siis kaikille työttömille! Paltamon osalta on kyse noin 300 työttömästä, joista puolet on iältään yli viisikymmpisiä.

Kunnan taloudelliset ja sosiaaliset intressit
Paltamon kunnan taloudellisena intressinä on kiteytetysti vähentää menoja ja lisätä verotuloja. Sosiaalisena intressinä on lievittää pitkäaikaistyöttömyyden, syrjäytymisen ja väestön lisääntyvien terveys- ja hyvinvointierojen aiheuttamia haittoja. Pienetkin onnistumiset lisäävät kunnan elinvoimaa ja toimintakykyä. Kaikkein tärkeintä on se, että kunta pyrkii omaehtoisesti vaikuttamaan tulevaisuutensa ja ylipäätään reagoi tilanteeseen.

Ratkaisu ei ole helpoimmasta päästä: tarjota työtä kaikille työhaluisille! Paltamon ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta korostaa se, että kunnan lähtökohdat ovat, sanalla sanoen, jopa satakuntalaisittain ajateltuna surkeat.

Miksi juuri Paltamo?
Tämä pieni, mitätön ja köyhä 4 000 asukkaan kainuulainen kunta täyttää kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat kriisikunnan tunnusmerkit. Luettelo on loputon: noin 20 %:n työttömyysaste, vinoutunut taloudellinen huoltosuhde (2,2), laskevat väestönkehitys, jatkuvat muuttotappiot, yksipuolinen elinkeinorakenne, suuret toimeentulo- ja työttömyyskustannukset jne. Kunnan tuloveroprosentti on kunnioitettavat 19,75 %.

Paltamon mallin ’Suuri Idea’ perustuu yhtäältä olemassa olevien tukimuotojen yhdistämiseen ja vaikuttavuuden lisäämiseen sekä toisaalta ihmisten kannustavaan motivointiin humaanilla tavalla. Mallissa ei ole sinänsä mitään uutta suhteessa aktiivisen työvoima- ja sosiaalipolitiikan perinteiseen temppuvalikoimaan, mutta tukien yhdistämis- ja toteuttamistapa on erittäin luova.

Kannustava ja motivoiva porrasmalli
Työhön kaikille! –hanke sisältää useita kannustavia portaita, jotka sisältävät mm. kuntouttavaa työtoimintaa (4 t/vko), kansalaistyötä (4-6 t/pv) ja ohjaavaa työtä (4-8 t/pv).

Tavoitteena on, että henkilöt työllistyvät itsensä kannalta oikeaan ja sopivaan työhön. Tämä tarkoittaa, että jokaiselle etsitään aluksi omille kyvyille ja taidoille sopiva työ. Lähtökohta on nurinkurinen perinteiselle tavalle: tarjolla oleviin työpaikkoihin ei haeta sopivaa ihmistä, vaan ihmisille haetaan sopivaa työtä. Näin tarjotaan mahdollisuuksia niillekin, joita ei yleensä valita mihinkään. Humaania, eikö vain?

Työvoimaa vuokrataan lisäksi työnantajille. Hankkeen dynamona toimii ns. työvoimatalo, joka välittää ja myy palveluita ulkopuolisille. Jos sopivaa työtä ei ole saatavissa työvoimatalossa tai avoimilla markkinoilla, työtä luodaan yhdistämällä yksilön ja ympäristön tarpeita. Esimerkiksi harrastuksen ympärille voidaan rakentaa työ.

Töitä tarjotaan niin pitkäaikaistyöttömille kuin ansiosidonnaisella oleville. Ellei suora työllistyminen ja vuokraaminen tepsi, niin henkilöt voivat aloittaa kansalaistyössä julkisella sektorilla tai järjestössä.

Palkkataso
Palkka määräytyy kaikilla portailla sosiaaliturvan ehdoilla. Jokaiselle taataan vähintään minipalkkataso (800 €). Tuki muodostuu aina köntästä, joka sisältää työttömyysturvan, toimeentulotuen, asumistuen ja ns. kannustinlisän. Jälkimmäinen on motivaation kannalta äärimmäisen tärkeä, sillä se kannustaa työn vastaanottamiseen. Kannustinlisä on 115 euroa. Lisäksi on käytössä ohjaavan työn lisä (100-300 euroa). Kansalaistyössä palkka on noin 800-1 000 euroa ja ohjaavassa työssä noin 1 300 euroa. Henkilöt ovat aina työsuhteessa, jolloin eläke kertyy. Esimerkiksi kansalaistyö on työsuhde, josta maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa.

Lisää palkan määräytymisestä oheista linkistä.

Työaika joustaa suhteessa työehtosopimuksen palkkaan. Työaikaan sisältyy terveyden tilan arviointia, koulusta, yleistä informaatiota jne. Lähtökohtana kaikessa on korostaa motivaatiota. Perinteisestä ajattelusta on poikkeavaa jatkuvan motivoinnin lisäksi se, että

Ns. osatyökykyisille järjestetään normaaleja työhallinnon ja kuntien tarjoamia toimenpiteitä eli kuntouttavaa työtoimintaa, työkokeiluja, työkokeiluja, työkykykartoituksia, kuntoutusta jne.

Entä jos työ ei iske?
Työstä kieltäytyjät lähetetään työnhakijan työnhakuklubiin. Ellei sekään kiinnosta, kieltäytyjän kanssa käydään perusteellinen keskustelu kieltäytymisen syistä. Henkilölle kerrotaan mitä seuraa kieltäytymisestä. Sen jälkeen tarjotaan vielä kerran työtä työvoimatalosta. Vasta tämän jälkeen kieltäytymisestä seuraa karenssia.

Taustalla maakuntakokeilu ja kokemukset Saksasta
Paltamon mallin taustalla on Kainuun maakuntakokeilun (2004) valmisteluvaiheen kokemukset ja ennen muuta Saksasta saadut kokemukset.

Paltamon kokoisessa Bad Schmiedebergin kunnassa kokeiltiin vastaavaa jo vuonna 2006. Kokeilussa oli 330 työtöntä niin sanotussa nelitasomallissa (avoimet työmarkkinat, koulutus, kuntoutus ja kansalaistyö). Palkkaa maksettiin kokeilussa 30 tunnin työstä 675-975 euroa. Jokaiselle etsittiin mielekäs työ. Haasteeksi muodostui se, että ihmiset viihtyivät kansalaistyössä niin hyvin, etteivät halunneet siirtyä avoimille työmarkkinoille. Saksassa kansalaistyöhön oli tehty tarkat kriteerit, joita hyödynnettiin suoraan Paltamon mallissa.

Paltamon ”byrokraattinen onni” on maantieteellinen sijainti Kainuussa, sillä käynnissä oleva maakuntakokeilu mahdollistaa tukien yhdistämisen ja kokeilun. Kainuun hallintokokeilussa merkittävä osa valtion viranomaisen tuista ohjataan könttäsummana maakuntahallinnolle ja maakuntahallinto voi taas omin päätöksin ohjata sosiaali- ja työllistämistuet edelleen ns. Kainuun kehittämisrahana kunnalle.

Uusi aktiivinen perustulojärjestelmä?
Käytännössä Paltamon kunta saa Kelalta työttömyyskorvausrahat ja käyttää ne työllistettyjen palkkojen maksamiseen. Arviolta noin kolmannekselle vuokrausyhtiön työllistetyistä löydetään työtä avoimilta markkinoilta ja lopuille järjestetään kansalaistyötä tai muuta toimintaa. Ansiosidonnaista saavien työttömyyskorvaukset aiotaan lopettaa ja korvataan palkalla.

Lisää kustannuksista ja rahoituspohjasta

Malli muistuttaa tältä osin Tanskan mallin aktiivista työvoimapolitiikkaa tai joustoturvaa (työsuhteessa yhdistyy joustavuus ja turvallisuus). Paltamon mallissa on lisäksi hyviä elementtejä ns. aktiivisesta perustulojärjestelmästä.

Mallin toteuttamiskelpoisuus ja vaikuttavuus
Paltamon kokeilu vastaa ainakin yhteen haasteeseen. Nimittäin Paltamon mallin kaltaisten tuetun työllistämisen tavoitteiden suurimmilla ymmärtäjillä ja epäilijöillä on vähintään yksi yhteinen nimittäjä: molemmat ääripäät haluavat lisätä työttömien omaehtoista aktiivisuutta ja tarjota aktiivisesti toimenpiteitä. Työtä kaikille! –hanke on vastaus tähän haasteeseen. Työttömällä on oikeus työttömyysturvaan, mutta se ei tarkoita vastikkeellisuuden ja kannustavuuden kieltämistä.

Mallin toimivuus, vaikuttavuus ja kustannustehokkuus ovat isoja kysymysmerkkejä. Hanke on alussa, jonka vuoksi on mahdotonta tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä sen tuloksellisuudesta. Koska kysymyksiä tulee riittämään, hankkeen toteutusta ja sisältöä arvioidaan terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen tutkimuksessa. Tutkimuksen kysymyksenasettelu ja menetelmät tästä. Toivottavasti mallin kustannustehokkuutta arvioidaan erikseen erillisessä tutkimuksessa (VATT?).

Joka tapauksessa hankkeen käynnistäminen on jo sinänsä ihme. Se on vaatinut lukemattomia neuvotteluja ja sopimuksia epäuskoisten vakuuttamiseksi. Se, että eri viranomaisten tukiviidakko on niputettu yhteen, on jo sinänsä melkein maailman yhdeksäs ihme. Vaikka hanke ajaisi täysin karille ja epäonnistuisi kaikissa keskeisissä tavoitteissaan, niin sitä voidaan pitää tuloksena työllistämisen mahdollisuuksien näkökulmasta.

Toimintaa pyörittävänä tahona toimii Paltamon työvoimayhdistys ry. Rohkeita naisia ja miehiä, ei voi muuta sanoa!!!

Orwellilainen uuskieli

2009-05-10T11:24:00.000-07:00

Helsingin yliopiston professori Tuomas Forsberg kiinnitti taannoin huomiota orwellilaiseen uuskieleen (TS 16.12.2008).

Hänen mukaansa yliopistojen uudistuspuheessa yliopistojen autonomia tarkoittaa sitä, että niiden johtoon tulee ulkopuolisia. Vapaus tarkoittaa lisääntyvää kontrollia. Yksikkökoon kasvattaminen tarkoittaa käytännössä supistuksia. Joustavuus on jäykkyyttä. Läpinäkyvyys taas kasvottomuutta.

Samaa sarjaa on ns. valtion tuottavuusohjelma. Valtionvarainministeriön kunigingasajatus tiivistettynä on, että kahden poistuvan työntekijän tilalle palkataan vain yksi henkilö. Tuottavuus on kenties tätäkin, mutta entä jos sama tavoite lykätään kaikille hallinnonaloille riippumatta todellisesta tarpeesta? Tuottavuus onkin siis käytännössä rationalisointia eli henkilöstön vähennysohjelma.

Orwellilainen uuskieli on hyvässä käytössä siellä missä ollaan julkisen hallinnon kanssa tekemisissä. Kun samaan yhtälöön lisätään vielä Euroopan unioni ja EU:n rakennerahastohankkeet, niin saavutetaan orwellin asteikossa suorastaan optimaalinen taso.

Alkuvuoden 2008 Orwell-palkinnon ansaitsee Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), joka on päättänyt perustaa alivaltiosihteeri Heikki Aurasmaan johdolla niin sanotun byrokratian yksinkertaistamistyöryhmän purkamaan liialliseksi paisunutta EU-hankebyrokratiaa. Hyvä tavoite, totta vieköön, mutta tilanteen tekee orwellimaiseksi byrokratian paradoksiksi se, että byrokatian purkutalkoisiin on nimetty vastuutahoiksi samat tahot, jotka ovat kiltisti ja kuuliaisesti toimeenpanneet kaikki komissiolta tulleet ohjeistukset potenssiin kymmenen. Liiallinen byrokratia on helppo heittää kasvottoman EU-koneiston syntisäkiksi, mutta aika iso osa sopassa on varovaisuuden ja pelon kulttuuria ympärilleen luoneessa ministeriöiden virkakoneistossa.

Tässä ajattelussa virheiden ja tarkastajien pelko on kaiken viisauden alku, muu on toisarvoista.

Byrokratian purkutalkoita ei siis aloiteta sieltä päästä, jotka ovat vastuussa byrokratiarakenteiden kasvattamisessa. Päinvastoin: byrokratian yksinkertaistamistyöryhmän jäseniä ovat…niin samaiset byrokratian luomisesta vastanneet viskaalit.

Hallinnon keventämiseen ja yksinkertaistamiseen haetaan ratkaisua 2,5 vuotta ohjelman käynnistymisen jälkeen. Kuvaavaa on, että ensin on luotu sekava järjestelmäviidakko, kilokaupalla ohjeistusta, toimimattomat hakusysteemit yms. pientä kivaa hakijoille, mutta sitten kun mikään ei todistetusti toimi, niin suostutaan varovasti kysymään esimerkiksi aluehallinnolta ja käyttäjiltä, voisiko joitain asioita tehdä kenties toisin? Siis niiltä, jotka olisivat kyenneet antamaan oikeat vastaukset byrokratian purkutalkoisiin jo 3-4 vuotta sitten!

Suomessa on toteutettu EU-hankkeita seitsemän vuoden sykleissä vuodesta 1995 alkaen. Nyt ollaan todennäköisesti Suomen osalta viimeisellä rakennerahastokaudella (2007-2013). Arkijärjellä voisi kuvitella asiioiden sujuvan jouhevasti ja mutkattomasti. Valitettavasti on pakko todeta tämän olevan täydellinen harhaluulo!

Kaksi edellistä rakennerahastokautta opeteltiin hankebyrokratiaa, ja oppi meni perille hammasta puristaen. Viisaus on katoavaista, sillä nyt näytetään, viimeisellä rakennerahastokaudella, kärsivän kollektiivisesti koko rahan edestä.

Viimeisin eurotieto on, että vuosilta 2007-2008 siirtynee peräti 322 miljoonaa euroa käyttämätöntä valtuutta tuleville vuosille. Kyse ei ole siis mistään pikkurahoista, sillä näille rahoille olisi alueilla käyttöä taantumassa usealla aluella.

Haaste piilee siinä, että suuri osa vanhoista hankehakijoista ei suostu enää kirveelläkään täyttämään yhtäkään EU-hakemusblankettia. Juristijohdannainen hanketyö on nostanut hallinnolliset muotoseikat aurinkokunnan keskipisteeksi ja sisällölliset asiat on työnnetty taka-alalle. EU-hankebyrokratiasta näyttää kehittyneen avaruustieteeseen verrattavissa oleva taiteenlaji. Saavutus kai tämäkin, vai mitä esimerkiksi arvon eurovaaliehdokkaat?

2009-05-10T09:52:00.000-07:00

Urhoutta vai urpoutta?

2009-04-27T00:35:00.000-07:00

Pääministeri Matti Vanhanen on ollut ehkä yksi ahkerimmista ’kolmannen tien’ –mannekiineista Suomessa. Hän nosti jälleen kerran asian esiin linjapuheessaan keskustan eurovaalikampanjaristeilyllä viime viikonloppuna. Vanhanen tiivisti kolmannen tien varsin linjakkaasti keskustalaisesta näkökulmasta:

"Sekä sosialismi että markkinakapitalismi ovat tulleet tiensä päähän, tarvitaan kolmatta vaihtoehtoa, keskustalaista ajattelua maailmanlaajuisesti… Keskustalaisuus korostaa vastuullista vapautta. Siinä on enemmän vapautta kuin sosialismissa ja enemmän vastuuta kuin mihin markkinakapitalismi on kyennyt…Keskitien ajattelu on ratkaisu, jota maailmassa tarvitaan….Keskustan paikka on oikeiston ja vasemmiston välissä myös EU-politiikassa”

Hyviä ajatuksia, pakko myöntää! Tosin hienoa ja visionääristä puhetta häiritsi samanaikainen, typerääkin typerämmän keskustan euroavaalisloganin lanseeraminen. Keskustan virallinen tunnuslause tulevissa eurovaaleissa on ”Urhoutta Eurooppaan”. http://www.urhoutta.fi/Suomeksi/Etusivu.iw3

Tämä mainoskampanja on sanalla sanoen NOLO. Ulkopuolisen silmin slogan voisi olla yhtä hyvin ”Urpoutta Eurooppaan”! Slogan ei tuo ulkopuoliselle mitään muuta mieleen kuin suomettumisen, itsesensuurin, liturgiahymistelyn ja kaikki sen kieroutuneet lieveilmiöt 1970-luvulta. Miksi ihmeessä upeaan kolmas tie –ajatusmalliin pitää sotkea kekkos-impivaara –linjan onttouksia?

Asiaan. On mielenkiintoista, että keskusta on profiloitunut kolmannen tien puolestapuhujana Suomessa. Käsite sinänsä on 100 prosenttista lainatavaraa Iso-Brittanniasta. Brittiläinen sosiologi Anthony Giddens lanseerasi käsitteen kirjassaan ’The third Way” jo vuosikymmen sitten (1998). Pääministeri Tony Blair omi nopeasti käsitteen Labour-puolueen keskeiseksi toimintapolitiikaksi.

Giddensin mukaan perinteinen vanhan tyylin sosialidemokratia ei toimi enää nykymaailmassa. Perinteinen sosialidemokratia keskittyi markkinatalouden haittojen eliminoimiseen kasvattamalla säännönmukaisesti valtion roolia. Markkinoille suotiin vain tarkkaan rajattu, sekataloudellinen rooli. Samalla valtio tunkeutui kaikkialle ihmisten elämään sosiaalisen tasa-arvon nimissä. Valtion tehtävä oli suojella kansalaisia kehdosta hautaan.

Liberalismille taas valtio on aina ollut paha mörkö, joka on supistettava minimiinsä. Hyvinvointivaltio on markkinaliberalismin nimiin vannoville yhtä kuin "holhousvaltio", joka vahtii kansalaisia kuin lapsia ("nanny state"). Heidän linjansa on ollut poistaa kaikki valtion väliintulot ihmisten elämään, sillä tämän ajattelun mukaan markkinat itse säätelevät ja hoitavat asiat kuntoon. Jälki tosin on pelottavaa, jos katsoo nykyisen taloustaantuman jälkiä ympäri maailmaa, mutta erityisesti liberalistisia oppeja pisimmälle soveltaneissa valtioissa. Uusliberalistinen vapauttamisen ohjelma taas johtaa tilanteeseen, jossa vapauteen ei liity enää lainkaan sosiaalista vastuuta.

Sosialidemokratia ja vasemmisto ylipäänsä on ollut kyvytön uusliberalismin ja talouden globalisoitumisen haasteen edessä, jos kohta globaalikapitalismin nykyinen kaaos talous- ja finanssikriisi ei ole imarteleva uusliberaaleillekaan.

'Kolmas tie' on Giddensin mukaan vaihtoehto kahdelle eli vanhantyyliselle sosialidemokratialle ja uusliberalismille. Kolmannen tien hakeminen liittyy hyvinvointivaltion kasvu- ja konsensuskauden päättymiseen. Ilman radikaalia uudistumista ovat kasvun rajat tulleet vastaan.

Kolmannen tien politiikan mukaan vapauteen ja oikeuksiin liittyy oleellisesti vastuu. Kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa pitää soveltaa "Ei oikeuksia ilman velvollisuuksia" –periaatetta eli suomeksi sanottuna vastikkeellisuutta ja kannustavuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa ei tulisi käsittää vain vahinkojen paikkaamiseksi vaan aktiiviseksi sosiaaliseksi investoimiseksi, joka tuottaa hyötyjä yhteisölle.

Keskusta on halunnut profiloitua kolmannen tien edelläkävijänä Suomessa. Muut puolueet eivät ole juurikaan ymmärtäneet tarttua asiaan. Kannattaisi. Kyse on merkittävästä suunnanmuutoksesta, keskitien etsimisestä valtio- ja markkinajohtoisen politiikan välillä. Kolmatta tiettä ei ole suotavaa antaa keskustan yksinoikeudella hallitsevaksi monopoliksi. Tämä jos mikä olisi urpoutta muiden puolueiden kannalta.

Sipoon malli

2009-04-24T11:19:00.000-07:00

Porin perusturvalautakunta puolsi ensihoidon ja päivystyksen yhteispäivystyspisteen perustamista. Upouuteen yksikköön haetaan ylilääkäriä ja kolmea terveyskeskuslääkäriä. Tavoitteena on vastata kahteen isoon haasteeseen:
1) auttaa luopumaan lääkäreitä uuvuttavasta päivystyskierteestä ja
2) keskittymään ensihoitoon ja päivystykseen omana erikoisalueenaan erotuksena päivätyöstä.

Nykyinen tilanne vaikuttaa ulospäin(kin) kestämättömältä.

Yhtenä lupaavana vertailumallina on siellä täällä vilahtanut ns. Sipoon malli. Jatkona on usein kysymys tai pikemminkin ihmetys, miten Sipoon kunta sai oman terveydenhuoltonsa kuntoon?

Ok, voiko kysymystä edes vakavissaan esittää, jos Sipoo on noin 20 000 asukkaan kunta pääkaupunkiseudun kyljessä ja Pori 77 000 asukkaan kunta jossain perifeerisellä länsirannikolla. Kyllä ja ei. Sipoon lähtökohta, edellytykset ja tulevaisuuskuva on toinen, mutta olennaista onkin keskittyä itse malliin, joka on monistettavissa. Tai vähintään soveltuvin osin hyödynnettävissä, paikkakuntien eriparisuudesta huolimatta.

Miten Sipoo sitten onnistui?

Sipoon johtava lääkäri Kati Liukko oli tutustunut aluksi keikkalääkäreitä välittävien yritysten toimintakonseptiin ja ansaintalogiikkaan. Sen jälkeen oli johtopäätösten aika.
Johtavan lääkärin Kati Liukon haastattelu löytyy
http://www.kuntakanava.fi/v3/KuntakanavaV3.html

Sen jälkeen hän haastatteli oman alueensa lääkärit. Ennsimmäinen kysymys oli, miksi lääkärit eivät koe kuntaa (Sipoota) houkuttelevana työnantajana? Vastaukset olivat selkeät: palkkaus, työajat ja vähäinen joustavuus.

Seuraavana oli vuorossa sopimukselliset ja toiminnalliset muutokset.

Sipoo luopui väestövastuusopimuksesta (väestövastuulääkäri) ja siirtyi viikkotyösopimuksen käyttämiseen. Samassa yhteydessä tarkistettiin lääkäreiden palkkaus. Kuntalaisten kannalta tämä tarkoitti sitä, että he voivat valita kunnan kummalta tahansa terveysasemalta ensimmäisen saatavissa olevan vapaan ajan. Lisäksi kuntalaiset voivat halutessaan jonottaa haluamalleen lääkärille.

Tämän jälkeen oli vuorossa toiminnalliset muutokset. Ensimmäiseksi eniten älämölöä herättänyt päivystys keskitettiin yhteen paikkaan. Jokainen lääkäri osallistui vuorollaan päivystykseen.

Ratkaisu toi työrauhan.

Seuraavaksi lääkärinaikojen puhelinvaraus muutettiin ja uudistettiin. Potilaat seulottiin Loviisan mallin mukaan ns. puhelintriagella, jota hoitavat aina kaikki liikenevät sairaanhoitajat ja yksi lääkäri. Puhelintriage toimii vain aamupäivisin potilasruuhkan ollessa suurin. Potilaat haastatellaan ja pyritään hoitamaan mahdollisimman pitkälle jo puhelimessa. Puhelut dokumentoidaan. Tarpeen mukaan annetaan lähetteitä. Ruuhka-ajan jälkeen triage –lääkärilstä voi saada pika-aikoja yksinkertaisten asioiden hoitamiseen (sairauslomatodistukset, lyhyet toimenpiteet).
Sen jälkeen kehitettiin lääkäreiden ja sairaanhoitajien työnjakoa. Parityöskentelyyn ja hoitopolkuihin panostettiin aikaisempaa enemmän.

Sipoon mallit onnistumiset liittyvät ensisijaisesti työolosuhteiden parantumiseen, työaikojen joustavuuteen elämäntilanteen mukaan, palkkaukseen ja toimivaan työparityöskentelyyn.

Kahdessa vuodessa keikkalääkäripainotteisuudesta on siirrytty kunnan omiin lääkäreihin. Kaikki 12 virkaa ovat täynnä. Malli toimii ilmanvuokralääkäreitä ja ilmeisen kustannustehokkaasti. Ennen järjestelmän vaihtoa lääkärille pääsy kesti keskimäärin 3,5 viikkoa ja nyt jonotusaika on keskimäärin kaksi viikkoa.

Lupaavaa, eikö vain? Jos pieni Sipoo onnistuu tässä, niin eiköhän asia onnistu meilläkin? Uusi ensihoito- ja päivystysyksikkö antaa vastauksen tähän…toivottavasti!

Juustohöylä

2009-04-16T00:09:00.000-07:00

Kuntien talouskurimuksen resepti on periaatteessa hyvin yksinkertainen: tulopohjan laajentaminen ja menojen vähentäminen. Resepti asian korjaamiseksi sisältää lääkelistan, jossa on useita rinnakkaisia ja korvaavia lääkkeitä. Kaikesta huolimatta suurin osa kunnista tyytyy vain yhteen lääkkeeseen ja jättää muut käyttämättä. Tämä lääke on nimeltään juustohöylä.

Juustohöylä on kaikista kuviteltavissa olevista vaihtoehdoista helpoin, vastuuttomin ja älyllisesti laiskin tapa oikaista vinoutunutta talouskierrettä. Kertaratkaisu tai temppu, jossa nipistetään vähän sieltä täältä ja saadaan paperilla nopeita pikavoittoja. Tasavertaisuuden nimissä on helppo tehdä päätös kaikkia kunnan toimintasektoreita koskevasta menoleikkausta. Tällöin voidaan perusongelmaa kiertäen keskustella ja väitellä, leikataanko juustohöylällä toimntamenoja yksi, kaksi, kolme tai peräti viisi prosenttia? Prosentit muuttuvat nopeasti euroiksi ja saadut säästöt täyttävät minimivaatimukset.

Juustohöylä vinkuu hyvää vauhtia eri kunnissa. Luovuus kukkii. Lomarahoja vaihdetaan vapaaksi siellä missä OAJ tai Tehy ovat heikkoja. Kuntalisiä karsitaan. Ostopalveluja vähennetään. Osastoja suljetaan ja sulutetaan. Katujen päällystystöitä siirretään. Kiinteistöjen korjauksia lykätään. Palveluja keskitetään. Johto tekee viikon työn palkatta. Sairaanhoitopiirin kustannustasoon vaaditaan alennuksia. Keinoja riittää, ja ne ovat varmaan perusteltuja ja tarkoituksenmukaisia, mutta riittääkö roposten kerääminen oikeasti oikaisemaan kuntatalouden syöksykierrettä?

Epäilen.

Juustohöylä leikkaa matokuurin tavoin näennäisesti tasavertaisella tavalla vähän kaikesta. Tosiasiallisesti leikkausviillot vaikuttavat hyvin eri tavalla kunnan eri toimintasektoreilla. Joskus viillot väärissä paikoissa ja väärään aikaan ja väärällä tavalla aiheuttavat peruuttamattoman suuria takautuvia jälkikustannuksia. 1990-luvun laman opetuksista kannattaa ehkä muistaa, millaisia jälkikustannuksia juustohöylä aiheutti esimerkiksi lastensuojeluun, oppilashuoltoon, mielenterveyspalveluihin jne. Pointti on se, että juustohöylän lisäksi tarvitaan muita lääkkeitä.

Kuntien talousahdistuksen keskeisin oire liittyy verotulojen romahtamiseen. Helsinki -250 miljoonaa euroa, Tampere -70 miljoonaa euroa, Porvoo -30 miljoonaa euroa, Jyväskylä -20 miljoonaa euroa jne. Porin varovaiset ennakkotiedot indikoivat maltillista -12 miljoonan euron laskusta edellisvuoteen. Veroprosentin nostaminen tai juustohöylääminen ovat helppoja keinoja, mutta ne eivät missään tapauksessa riitä kuopan täyttämisen kuin korkeintaan hetkellisesti. Rakenteeseen keventämiseen tarvitaan järeämpiä työkaluja.

Menojen vähentämiseen liittyy kolme korkean vaikeuskertoimen haastetta: kunnan henkilöstömäärä, palveluiden tuottavuuskehitys ja kunnan ydintehtävien uudelleenmäärittely.

Kaikki tyynni ovat tuttuja ja tiedossa olevia haasteita, joista löytyy hyllymetreittäin tutkittua tietoa. Tiedon määrällä ei ole mitään merkitystä, jos se ei johda päätöksiin. Jokaiseen haasteeseen tarttuminen edellyttää kuntatasolla kipeitä ja raskaita poliittisia päätöksiä. Jo pelkkä keskustelu esimerkiksi kunnan oikeasta henkilöstömäärästä riittää aiheuttamaan loputonta jupinaa, vastarintaa ja kapinaa. Keskustelun aloittaminen aiheesta tietää poliittista itsemurhaa.

Kuntien henkilöstömäärän vähentämisessä on päästy toistaiseksi vasta siihen pisteeseen, että vapautuville paikoille ei automaattisesti palkata uutta. Suurin osa kunnista on kategorisesti päättänyt olla irtisanomatta tai lomauttamatta henkilöstöä. Hyvää työnantajapolitiikkaa, toki, mutta kuinka kauan väistämätöntä on mahdollista väistää? Jos säästöjä tosissaan tulevaisuudessa haetaan, henkilöstömäärään ja henkilöstön sijoittumiseen palvelutarpeen mukaan liittyviä kysymystä ei ole mahdollista kiertää.

Kysymys kuuluu, löytyykö tässäkään tilanteessa rohkeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä ”kovien asioiden” suhteen vai juututaanko päättymättömään ideologiseen keskusteluun ja valta-asemien säilyttämiseen? Pelkään, että kissa jää edelleen pöydän alle. Helpointa on hinata veroprosenttia vähän kerrallaan ylöspäin, nostaa kiinteistöveroa, lisätä asiakas- ja palvelumaksuja, käyttää juustohöylää toimintamenojen karsimiseen ja tehdä muita kosmeettisia näennäisratkaisuja. Mitä siitä vaikka samalla velkataakka kasvaa nopeasti.

Perusongelma voidaan kieltää, kiistää ja tehdä se näkymättömäksi, mutta se ei poistu, vaan siirtää kriisiytymiskynnystä vain muutamilla vuosilla eteenpäin.

Green New Deal-uusi Vihreä diili?

2009-04-09T01:05:00.001-07:00

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon ehdotti viime syksynä maailman pelastamiseksi uutta vihreää diiliä. ”The Green New Dealin” esikuva oli 1930-luvun Rooseveltin New Deal -ohjelma. New Deal -ohjelman avulla USA selätti 1930-luvun suuren laman. Nykyisen globaalin talouskriisin keskellä odotetaan jotain samaa, yhtä suurta ideaa. Uuden "Green New Dealin", vihreän diilin perusidea on sama. Ajatus kulkee rankasti yksinkertaistettuna jotenkin näin: valtiot päättävät panostaa tosissaan puhtaaseen energiaan ja energiatehokkuuteen, niin talous vähitellen elpyy ja ilmastonmuutos hidastuu.

Vihreä diili on ehkä ylioptimistinen tavoite nykyisessä talouskriisissä, mutta tavoiteltavaa tulevaisuutta joka tapauksessa. Onneksi meillä on EU...sillä Euroopan unionilla on taipumus, silloin tällöin, hirttäytyä kiinni jopa mahdottomiin, mutta samalla kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Lissabonin strategiassa Euroopan piti saavuttaa USA:n ja Japanin kilpailukyky vuoteen 2010 mennessä. Tavoite oli täyttä utopiaa. Tästä on paljon opittu. Viime vuosina EU on profiloitunut ilmastomuutoksen torjunnan edelläkävijänä. Näille puheille löytyy jo paljon enemmän katetta.

EU on profiloitunut ilmastomuutoksen torjunnan globaalina edelläkävijänä. Esimerkiksi uusiutuvien energialähteiden käyttö pyritään nostamaan viidennekseen energiatuotannosta ja kasvihuonekaasuja pyritään vähentämään 20 %:lla vuoteen 2020 mennessä.

Aluepolitiikasta vastaava komissaari Danuta Hubner lyö lisää pökköä pesään. EU:n koheesio- tai tutummin aluepoliittisten toimenpiteiden kautta investoidaan peräti 105 miljardia euroa vihreään talouteen. Kyse ei ole mistään nappikaupasta, sillä vihreisiin hankkeisiin ja työpaikkoihin varataan noin kolmannes EU:n aluepolitiikan resursseista vuosille 2007-2013.

Vihreään talouteen suunnatut 105 miljardia euroa jakaantuvat useaan pääryhmään:

Ympäristölainsäädännön noudattaminen 54 mrd euroa (51 %)

Rautatieliikenteen kehittäminen 23 mrd euroa (22 %)

Puhdas kaupunkiliikenne 6 mrd euroa (6 %)

Uusiutuvat energialähteet 5 mrd euroa (5 %)

Energiatehokkuus 4 mrd euroa (4 %)

Ympäristöystävälliset tuotteet 3 mrd euroa (3 %)

Muut 10 mrd euroa (9 %)

EU:n ympäristölainsäädännön toimeenpano vie puolet kaikista resursseista, josta edelleen noin puolet menee pelkästään vesi- ja jätehuollon parantamiseen. Lähes yhtä suuri panostus liittyy raideliikenteen kehittämiseen. Tämä ei tosin näy millään tavoin Suomessa toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa. Meillä monopolin asemassa oleva VR näyttää toimivan tismalleen päinvastaisella tavalla kuin unioni. EU kytkee, aivan oikein, raideliikenteen kehittämisen niin ympäristö- kuin aluepolitiikkaan toisin kuin Suomessa.

Vihreän talouden ohjelmassa nostetaan painokkaasti esille uusi käsite, ekoinnovointi. Tämä tarkoittaa suomeksi ympäristön parantamiseen liittyvien viherkaulustyöpaikkojen edistämistä ja etusiijalle laittamista pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Koheesiopolitiikan aapisessa kohdistetaan noin 3 miljardia euroa ympäristöystävällisten tuotteiden ja tuotantoprosessien edistämiseen. Näin pyritään samalla vauhdittamaan tutkimus- ja innovaatiorahoituksen investointeja vihreään teknologiaan.

Entä Suomessa? Malliesimerkkinä uudesta linjasta on niin ympäristö-, tutkimus- ja innovaatio- kuin aluepolitiikan näkökulmasta voidaan pitää esimerkiksi Lahden Cleantech –klusteria. Siis mikä ihmeen Cleantech? Kyse on yksinkertaisesti ja tiivistettynä puhtaista teknologioista, joilla tarkoitetaan kaikkia tuotteita, palveluita, prosesseja ja järjestelmiä, jotka aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle.

EU on investoinut eri rahoitustuuttien kautta peräti 1,5 miljardia euroa tähän yhteen ja ainoaan vihreää ympäristöteknologiaa edistävään hankkeeseen. Lahden tiede- ja yrityspuisto koordinoi ympäristöteknologian (Finnish Cleantech Cluster) kansallista osaamisklusteria. Klusterin ympärillä on yrityksiä, tutkimus- ja koulutusorganisaatioita ja viranomaisia. Entä tulokset? Lahteen on toistaiseksi syntyntyt noin 170 uutta työpaikkaa, 20 uutta puhtaan teknologian yritystä ja 30 miljoonan euron kokonaisinvestoinnit.

Joku irvileuka voi todeta So What, sillä yksi uusi kauppakeskus tai vastaava rypäs jonkun kehyskunnan pellolle tuo enemmän uusia työpaikkoja, yrityksiä tai investointeja kuin jokin Cleantech -klusteri. Näin on, mutta vain lyhyellä aikavälillä, sillä pitkässä juoksussa puhutaan kokonaan toisen kokoluokan kerrannaisvaikutuksista ja tulevaisuuden kannalta kestävistä investoinneista.

Lahden Cleantech –klusteri on hyvä esimerkki alan valtavasta ja kasvavasta potentiaalista. Markkinoiden globaalin arvon oletetaan olevan noin 650 miljardia euroa. Suomessa arvioidaan olevan Sitran teettämän tutkimuksen mukaan jo noin 1 000 puhtaan teknologian yritystä. Ala on nuori ja nopeasti kasvava.

Cleantech on samalla oiva esimerkki ympäristöliiketoiminnan brändäyksestä. Finpro eli kansallinen viennin edistämisliitto on valjastettu edistämään Suomen mainetta johtavana ympäristömaana ja puhtaan teknologian tuottajana. Pitkän aikavälin tavoitteena on profiloida Suomi tunnetuimmaksi cleantech-maaksi. Asian ympärille on luotu Cleantech Finland –brändi.

Vihreä talous, viherelvytys, viherkaulustyöpaikat, ekoinnovointi ja muut iskusanat ovat muotikäsitteitä ja sopivia liturgisia iskusanoja eri tarkoituksiin. Olennaista on, että niiden toteuttaminen merkitsee aidosti pyrkimystä kohti kestäviä ratkaisuja tulevaisuuden hyväksi. EU on ottanut merkittäviä askeleita tällä tiellä.

Entä meillä Satakunnassa ja Porissa? Ympäristöön liittyvät haasteet eivät noudata valtioiden, maakuntien, seutukuntien tai kuntien rajoja: yhdet alueet ovat ymmärtäneet yskän ja toiset alueet keskittyvät taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Ei ole vaikea arvata, kummat alueet nousevat voittajina kehästä tulevaisuudessa.

Viro valhekampanjan kohteena

2009-03-31T10:18:00.000-07:00

Viro, Johan Bäckman, Leena Hietanen ja Nashi –nimellä kulkevat Putin-nuoret muodostavat yhteensopimattoman yhtälön. Oma v-käyrä nousee stratofäärisiin ulottuvuuksiin, kun esimerkiksi Helsingin yliopiston tutkijana esiintyvä Bäckman tai toimittaja Leena Hietanen esittävät värittyneitä mielipiteitään Virosta.

Ongelma on se, että heidän harvat asialliset ja perustellut näkökulmat hukkuvat vääristeltyjen ja valheellisten totuuksien syövereihin. Veijarikaksikon näkemykset ovat kieltämättä huvittavuudessaan viihdyttäviä, mutta ne eivät ansaitsisi asian vakavuuden vuoksi yhtään ylimääräistä viittausta, kommenttia tai palstamillimetriä.

Jokin raja kuitenkin ylitetään silloin, kun nämä antifasistisena ryhmittymänä esiintyvät kuskaavat sananvapauden nimissä muutaman hurahtaneen Putin-nuoren osoittamaan mieltä toiseen maahan. Kieroutuneen paradoksaalista on siinä, että Bäckman & Hietanen keräävät eräänlaisen poliittisten toimijoiden omituisten otusten kerhon osoittamaan mieltä sananvapauden puolesta sananvapautta vastaan. Mielenosoituksen virallisena perusteluna oli seminaari, jonka yhteydessä julkaistiin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun artikkelikirja 'Kaiken takana oli pelko'. Oikea syy lienee dosentin käynnissä oleva eurovaalikampanja.

Valitettavasti pienenä käytännön esteenä lienee se, ettei yksikään puolue ei ole vielä ilmaissut haluaan ottaa dosenttia ehdokkaaksi.

Bäckmannin ja Hietanen esiintyminen A-talkissa paljasti suurelle yleisölle, millaisista hengen lahjoista Suomen tieteelle ja kirjoitetulle sanalle oikein on kysymys. Dosentin ja toimittajan aivopierut olivat sitä luokkaa, ettei tiennyt olisiko huutanut, itkenyt, nauranut vai vaipunut syvään masennukseen.

Perussanoma oli tiivistettynä tämä:
1. Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon
2. Viron ja Baltian maiden miehitys on myytti. Todellisuudessa baltit toivottivat Neuvostoliiton vapauttajina maahan
3. Väestön laajamittaisia kyydityksiä ei tapahtunut, vaan kyse oli korkeintaan pienistä ja oikeutetuista hankalien yksilöiden väestönsiirrosta.
4. Viro harjoittaa kieleen, kulttuuriin ja kansallisuuteen perustuvaa etnistä Apartheid –politiikkaa Etelä-Afrikan malliin
5. Jne ja jne ja jne.

Väitteet ovat sanalla sanoen absurdeja.

Samaan sarjaan kuuluva viimeinen mielettömyys liittyy Arnold Meren kuolemaan. Kyse on siis Viron entisen presidentin Lennart Meren serkusta, neuvostoarmeijan politrukista, joka kunnostautui toisen maailmansodan jälkeen lasten, naisten ja vanhusten vapaaehtoisena ja aktiivisena kyydittäjänä. Virosta kyydittiin kahteen otteeseen kymmeniä tuhansia ihmisiä vankileirien saaristoon. Kyse oli sellaisten ihmisten kyydityksestä, jotka koettiin ”neuvostoyhteiskunnalle vieraiksi aineksiksi”.

Arnold Meri oli tämän työn sankaripoikia. Neuvostoajattelun ja nyky-Venäjän mukaan kyse oli suuresta sotasankarista. Länsimaisen käsityksen mukaan teot täyttävät sotarikollisen tunnusmerkit. Sairasta historiankäsitystä alleviivaa se, että Meri sai aikoinaan elämäntyöstään palkinnoksi Neuvostoliiton sankarin arvon. Arvomerkki sopii prikulleen parikymmentä vuotta sitten kuopatun Neuvostoliiton Neuvostoliiton valheelliseen ideologiaan, mutta mitä mieltä pitäisi olla siitä, että Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev myönsi arvon ”sotasankarille” tämän kuolinpäivänä korkean Venäjän kunnia –arvomerkin?

Arnold Meri ehti saada syytteen ennen kuolemaansa kansanmurhasta. Onneksi näin, vaikka syyte herätti vimmaista vastustusta niin virallisen Venäjän kannanotoissa kuin mediassa. Esimerkiksi Venäjän ulkoministeriö tuomitsi syytteen.

Tämä kaikki kertoo korutonta kieltä Nyky-Venäjästä, joka perustaa edelleen kollektiivisensa käsityksensä neuvostomyytteihin ja rakentaa valheen pohjalle uusia valheita. Tämä johtaa kollektiiviseen tietämättömyyteen. On ymmärrettävää ja perin inhimillistä, jos yksi tai kaksi harhautunutta ”hyödyllistä idioottia” julistavat omaa poliittista agendaansa, mutta mitä on tehtävissä, jos kokonainen valtio perustaa historiakäsityksensä tietoiselle valheelle ja tarkkaan valikoidulle tietämättömyydelle?

Kysymys on viime kädessä niin yksilön kuin valtion osalta siitä, että rikollisen yksilön tai valtion kuolema ei ole mikään este olla tuomasta esiin tehtyjä rikoksia.

P.A.R.A.S ja yhteistoiminta-alueet

2009-03-25T02:48:00.000-07:00

Viime viikolla julkaistiin professori Jari Stenvallin ja tutkija Hanna Vakkalan arviointiraportti PARAS-uudistuksen suunnitteluvaiheen etenemisestä. Raporttin ”Parasta nyt – Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen suunnitteluvaiheen loppuarviointi”, tutustuminen on välttämätöntä käynnissä olevan kunta- ja palvelurakenteen muutoksen ymmärtämiseksi. Raportti sisältää kymmenen lukua, jotka valottavat uudistuksen valtakunnallista edistymistä ja kokonaiskuvaa.

Vuoden 2009 alussa maassa on 348 kuntaa ja 61 yhteistoiminta-aluetta. Yhteistoiminta-alueiden sisällä on kaksi kolmasosaa kunnista eli peräti 243 kuntaa. Arviointirapotti auttaa samalla ymmärtämään kuntaliitoksen (Pori-Noormarkku) ja perusturvan yhteistoiminta-alueen (Pori, Merikarvia, Pomarkku, Luvia) perustavanlaatuista merkitystä.

Raportin sisällöstä tulee mieleen vanha kiinalainen sananlasku, jonka mukaan on aivan sama onko kissa musta tai valkoinen, kunhan se vain osaa pyydystää hiiriä. Juuri tässä kiteytyy PARAS-uudistuksen tarkoitus: luoda puitteet väistämättömään palvelurakenteen uudistamiseen ennen kuin tuleva taloudellinen ja demografisen kurimus hyökyy tosissaan päälle.

PARAS-uudistuksen keinot voidaan väkivaltaisesti tiivistää kolmeen tekijään: kuntaliitoksiin, sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistoiminta-alueiden muodostumiseen ja tulevaisuuteen varautumiseen.

Uudistus näyttää ensivaikutelmaltaan kunta-, alue- ja palvelurakenteen murrosmyrskyn keskellä pirstaleisena, hajautuneena ja himmelimäisenä. Kuntien yhdistymiset ja liitokset ovat hallinneet suvereenisti julkista keskustelua. Tunteet ovat laukanneet ylikierroksilla usealla alueella. Liitoskeskustelut ovat lisänneet kuntien välistä ja sisäistä jännitettä: luova jännite on usealla alueella vaihtunut tuhoavaksi jännitteeksi.

Tämän keskustelun varjoon ovat jääneet merkittävät ja kauaskantoiset, jopa historialliset edistysaskeleet. Yksi tärkeimmistä lienee sosiaali- ja terveydenhuollon ns. yhteistoiminta-alueiden perustaminen. Yhteistoiminta-alueet ovat lisänneet tietoisuutta palvelurakenteen välttämättömästä uusiutumistarpeesta. Samalla on käynnistynyt aito keskustelu kuntien ydintehtävistä ja palveluista. Mielestäni tämä on PARAS-uudistuksen paras puoli, sillä kyse ei ole samalla enempää ja vähempää kuin hyvinvointivaltion pelastusohjelmasta.

Kuntien hallinnollisten rajapyykkien siirtelyllä ei ole järin suurta merkitystä kuin tunnetasolla. Toisin on yhteistoiminta-alueiden kohdalla: palvelurakenteessa ylitetään betonoidut hallintokunta- ja kuntarajat. Muutokset johtavat, ONNISTUESSAAN, väistämättä sisällöllisiin ja toiminnallisiin uudistuksiin.

Paras myöhään kuin ei milloinkaan, sillä peruspalveluiden kohdalla taloudelliset realiteetit ovat sanalla sanoen murskaavat. Sosiaali- ja terveyspalvelut nielevät keskimäärin 50-70 prosenttia kuntien nettomenoista. Kulmakerroin on nouseva tulevina vuosikymmeninä. Yli puolet kuntien henkilöstöstä on sosiaali- ja terveystoimessa. Perusturvan menoista noin 70 % menee jo nyt henkilöstökuluihin. Leijonanosa tehtävistä on lakisääteisiä ja työvoimavaltaisia. Reaalimenot kasvavat nopeammin kuin muualla kuntasektorilla niin perusturvan henkilöstön kuin koko väestön ikärakenteen ikääntymisen myötä. Säästöjen hakeminen juustohöylällä ei ole kestävä ratkaisu, jonka vuoksi tuottavuutta voidaan lisätä ainoastaan rakenteisiin kajoamalla.

Tämä tarkoittaa suomeksi päällekkäisten rakenteiden purkamista, palveluiden sisältöjen avaamista, palveluprosessien kehittämistä, työnjaon modernisointia, tietoteknologian hyödyntämisen lisäämistä ja valinnanvapauden laajentamista. Ennaltaehkäisevät toimintamallit on otettava huomioon läpäisyperiaatteella kaikissa palveluissa ja toiminnoissa. Asiakkaan kannalta palvelut on saatava jatkossa yhdeltä luukulta. Palveluiden ja palveluvalikon on oltava tasavertaisesti saatavilla yhteistoiminta-alueen jokaisessa kolkassa.

Taloudellisia säästöjä ei synny lyhyellä aikavälillä. Sekavan ja hajallaan olevan palvelutarjonnan yhteennivominen tulee viemään aikaa ja tupakkaa. Taloudelliset hyödyt tulevat vasta keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä palveluverkon kehittämisen ja päällekkäisten rakenteiden karsimisen kautta. Osa pienemmistä yhteistoiminta-alueen kunnista ja sen asukkaista saattavat aluksi jopa kokea, että palveluiden saatavuus ja laatu heikkenee sekä taloudellinen rasite kasvaa. Yhteistoiminta-alueen toimivuuden yhtenä kriittisenä pisteenä on se, että kaikki muutokset ymmärretään välttämättöminä 2010- ja 2020-luvun tulevaisuuden investointeina ja että kehitys ymmärretään omaa kuntaa laajemmasta seudullisesta näkökulmasta.

PARAS-uudistuksen paradoksi piilee siinä, että valtio on yhtäältä määritellyt velvoittavat aikataulurajoitteet palveluiden järjestämiselle ja toisaalta samanaikaisesti hyväksynyt muutoksen kohteena olevalle henkilöstölle vähintään viiden vuoden suoja-ajan. Ratkaisu luo henkilöstölle turvallisuutta, mutta ei välttämättä motivoi tai kannusta vaativien kehittämisprosessien läpiviemiseen. Pahin kauhukuva on se, että osa kunnista pitää torjuntavoittona oman palveluverkkonsa säilymistä viiden vuoden ajan ja sitoudu henkisesti uudistusprosessin läpiviemiseen.

PARAS arviointiraportin mukaan eri alueet ovat onnistuneet luomaan joko positiivisen tai negatiivisen uudistuskehän. Positiivisessa kehässä alueen kuntiin on syntynyt uudistusta eteenpäin vievä ”hyvä kierre”, joka perustuu ensisijaisesti yhteiseen näkemykseen yhteisestä tulevaisuudesta ja keskinäistä luottamuksesta. Negatiivisen kehän kunnissa kunnat ovat yhteistyön sijaan siilipuolustuksessa ja korostavat omien palveluiden ylivertaisuutta. Energia menee kielteisten seikkojen ja mahdollisten ongelmien hakemiseen.

Valtakunnallisessa vertailussa Porin seutu on edennyt alkukankeuden jälkeen ripeästi. Tämä seikka on saattanut hämärtyä Ulvilan soutamis- ja huopaamisprosessissa. Porin seutu ei ole kuntaliitosten suhteen kärkijoukossa Hämeenlinnan, Salon, Kouvolan tai Seinäjoen seudun tavoin. Kuntaliitokset eivät ole kuitenkaan mikään itseisarvo, jos parempiin tai vähintään samoihin tuloksiin päästään toisin keinoin. Perusturvan yhteistoiminta-alueen muodostumisen osalta Porin seutu on vähintään kärkijoukon tuntumassa. Tähän hevoseen kannattaa jatkossa panostaa!

Porin seudun perusturvan yhteistoiminta-alueella on toistaiseksi neljä kuntaa (Pori, Luvia, Merikarvia, Pomarkku). Yhdistyneen Pori-Noormarkun väestömäärä tulee olemaan noin 82 500 asukasta, mutta yhteistoiminta-alueen väkimäärä nousee noin 90 000 asukkaaseen. Ulvilan osallistuminen nostaisi väestöpeiton yli 100 000 asukkaaseen. Puitteet ovat mittavat. Perusturvan nettomenot ovat huomattavan suuret eli noin 240 miljoonaa euroa ilman Ulvilaakin.

Yhteistoiminta-alueen muodostumista on syytä juhlia onnistumisena, mutta vain vähän aikaa. Lähtötila on saavutettu, mutta vasta 1.1.2010 alkaa raaka ja vuosikausia kestävä työ palvelurakenteen trimmaamiseksi tulevaisuuden haasteet kestävään muottiin. Avainroolissa tulee olemaan yhteistoiminta-alueen henkilöstön motivointi, sitouttaminen ja sitoutuminen rakenteet perusteellisesti mylläävään kehittämis-ja muutosprosessiin. Tämä on onnistumisen edellytys.

Lolland -pieni suuri menestystarina?

2009-03-17T04:54:00.000-07:00

Tekniikka & Talous -lehdessä (17.3.) oli mielenkiintoinen artikkeli tanskalaisesta Lollandin saaresta. Kööpenhaminan eteläpuolella oleva noin 50 000 asukkaan saari on hyvä esimerkki rakennemuutoksen selviytymistarinasta.

Saari ajautui paikalliseen talouskriisiin alueen suurimman työllistäjän telakan joutuessa konkurssiin1990-luvun alussa. Työttömyysaste pomppasi kertaheitolla ennätyskorkeaan 40 %:iin. Telakan työpaikkojen myötä katosi alihankkijoiden työt, ja jäljelle jäivät vain maatalouteen sidotut työpaikat ja pari sokeritehdasta.

Kadonneen teollisuusperustan rauniolle ilmestyivät saaren ensimmäiset tuulimyllyt... Kiitos Tanskan malli aktiivisen työvoimapolitiikan, työttömät saivat töitä ja pääsivät rakentamaan Nakskovin energiateollisuuspuistoa.Tulokset ovat vajaa pari vuosikymmentä myöhemmin vaikuttavat.

Saari elää kirjaimellisesti nyt uusiutuvasta energiasta.Sähköomavaraisuus on noussut 140 %:iin. Tuulesta tulee 92 % energiasta. Lollandin saarelle ja merialueilla pyörii kaikkiaan 600 tuulimyllyä noin 430 megavatin teholla. Vanhat tuulimyllyt aiotaan korvata uudemmilla ja nostaa samalla niiden tuulitehoa. Työttömyysaste on kymmenen kertaa matalampi kuin 1990-luvun alussa eli noin 4 prosenttia. Pelkästään yksi tuulimyllynsiipitehdas on tuonut yli 600 työpaikkaa.

Eikä tässä kaikki! Saarelle on rakennettu uusiutuvan energian testikeskus (CTF), joka tarjoaa yrityksille mahdollisuuden testata uusia energia- ja eikojärjestelmiä. Energiatestauksen toivotaan houkuttelevan saarelle turisteja varsinkin sen jälkeen kun Saksan ja Tanskan yhdistävä silta valmistuu 2010-luvun loppupuolella. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat mittavat. Ylijäämäenergia on tarkoitus varastoida vetyyn: yhtenä sivutuloksena nousee vähitellen 40 talon vetykylä. Päähuomio kiinnitetään bioenergiaa tuottaviin mikroleviin, sokeritehtaan jätteisiin, lanta, olkeen ja muuhun biojätteeseen.

Lolland on pieni ja vähäväkinen saari, mutta tulokset ovat suuria. Saari on valittu yhdeksi Euroopan Unionin kestävän energian kunnaksi (20), joka tuo alueelle maineen lisäksi resursseja. Jälleen kerran pienestä voi tulla suurta, kun uskalletaan tavoitella tarpeeksi suurta ja kunnianhimoista päämäärää.

Entä Suomessa? Vastaavaa aloitteellisuutta löytyy ainakin paperilla ns. HINKU-hankkeesta. HINKU-hankkeessa (kohti hiilineutraalia kuntaa) on mukana rohkea kuntaviisikko: Mynämäki, Padasjoki, Kuhmoinen, Parikkala ja Uusikaupunki. Kokeilukunnat valmistelevat selvitystä tavoitepäästötasosta yhteistyössä SYKEn kanssa. Kunnat valitsevat ensin toimialakohtaisesti yhden keinon, jolla vähennetään energian käyttöä tai kasvihuonepäästöjä lähiaikoina. Tämän jälkeen ne määrittelevät isomman ilmastonmuutoksen hillintää palvelevan kehitysidean, jota ne lähtevät ajamaan määrätietoisesti eteenpäin.

Kunnianhimoiselta vaikuttaa lisäksi Uuden Salon kaupungin GreenSalo -suunnitelma.
Salo pyrkii -ei enempää ja vähempää- kuin Suomen vihreimmäksi kaupungiksi. Päämääränä pienentää uuden Salon ekologista jalanjälkeä. Salo on päättänyt hakea suoraa rahoitusta EU:n LIFE+ -ohjelmasta. Salon lisäksi hankkeeeseen ovat sitoutuneet seudullinen jätehuoltoyhtiö Rouskis ja ympäristökasvatusyhdistys Aurinkoinen Tulevaisuus. Kyse on noin miljoonan euron hankkeesta, josta Salon osuus on noin 360 000 euroa. Tavoitteena laatia kaupungille ekotehokkuutta korostava toimintamalli, kouluttaa ekotukihenkilöitä, painottaa suoraan ympäristökasvatusta jne.

Pieniä aloitteita Lollandin todellisten bisnesvetoisten käytäntöjen rinnalla, mutta edes hyvä alku. Haloo Satakunta ja Pori, löytyykö meiltä vastaavaa aloitteellisuutta edes paperilla?

Tämä ei ole testi! Tämä ei ole testi!

2009-03-11T07:06:00.000-07:00

Näin otskoi Tomas. L. Friedman uuden kolumninsa tämän aamun New York Timesissa. Friedman on yksi monista loistavista kolumnisteista kyseisessä mediassa. Vastaavaa tasoa on Paul Krugmann, joka puolestaan esiintyy tänään Ylen ulkolinjalla.

Friedmannin sanoma on järisyttävä. Hänen mukaan emme ymmärrä (=tarkoittaa siis lähinnä amerikkalaisia) vieläkään, kuinka syvä talouskriisin vaikutus on. Hän vertaa nykyistä tilannetta ensimmäisen maailmansodan Sarajevon laukauksiin, Pearl Harbourin aamuun joulukuussa 1941 ja kaksoistornien romahdukseen 11.9.2001.

Kolumnistin mukaan amerikan sydän on särkynyt. Sydän tarkoittaa tässä yhteydessä rahoitus- ja pankkijärjestelmää, joka ei pysty enää pumppaamaan verta talouden rattaiden pyörittämiseksi. Friedman kääntää katseensa ja toiveensa uuden presidentin Barack Obaman puoleen.

Presidentiltä ja presidenttiydeltä odotetaan nyt suuria tekoja, jonka vaikutukset ulottuvat koko maailmaan.

Kolumnisti listaa keskeisiä ja välttämättömiä toimenpiteitä. Perusviesti on se, että valtion on varmistettava markkinoiden kestämisen kriisitilanteessa. Yrityksiä ja kotitalouksia (talonomistajia) ei saa päästää vararikkoon. Lisäksi on tehtävä isoja päätöksiä, joista merkittävimmät liittyvät mm. suurten pankkien kansallistamiseen (!). Poliittisilta päättäjiltä edellytetään ryhdistäytymistä. Friedman heittää terävän piikin erityisesti rebublikaaneille, jotka ovat hänen mukaansa enemmän huolissaan Obaman menestyksestä kuin maan edusta.

Friedman esittää lopuksi toiveunensa, johon hän toivoo heräävänsä joka ainoa aamu. Unessa Barack Obama ilmoittaa kutsuneensa Camp Davidiin koolle maan 20 johtavaa pankkiiria, 20 keskeistä teollisuusjohtajaa, 20 johtavaa kolumnistia ja keskeistä demokraattien ja rebublikaanien poliittista päättäjää kongressista ja senaatista. Porukka saa aikaiseksi yhteisen julkilausuman,

"We will not come down from the mountain until we have forged a common, transparent strategy for getting us out of this banking crisis"

jonka jälkeen Obama vilkuttaa ja hyppää tyytyväisenä helikopterin kyytiin.

Summa summarum Friedmannin tavoitteeana on alleviivata, kuinka vakava tilanne on ja miten siihen pitäisi reagoida.

Jos näin tapahtuu maailman mahtavimmassa valtakunnassa, niin miten tähän pitäisi reagoida kaukana Euroopassa ja Pohjolassa? Se jos mikä on varmaa, että kaaosteorioiden mukaisesti jokainen USA:ssa tapahtuva talouden perhosten siivenheilutus tulee ulottumaan meille asti. Kysymys kuuluu, olemmeko täällä todella tajunneet tilanteen vakavuuden vai peittyykö kaikki pääministerin Rukan hiihtolenkin seurausvaikutuksiin?

Amerikkalaiset vertaukset ovat paljon puhuvia. Meillä puhutaan edelleen taantumasta, ei kriisistä. Tilannetta ei ole verrattu vuoden 1918 tapahtumiin, talvisodan alkamiseen 30.11.1939 tai Neuvostoliiton romahdukseen. Vertauksia on jonkin verran haettu 1990-luvun alun lamasta, mutta tilanteen on todettu olevan kovin erilainen. Jos Obamalta ja presidenttiydeltä odotetaan tavallista enemmän, niin tohtisiko toivoa tasavallan presidentiltämme tai pääministeriltä vastaavia ulostuloja? Jotain ehkä tarttis tehrä...

15+15=?

2009-03-02T23:19:00.000-08:00

Vihreiden strategia 15+15=30 ulottuu vuodelle 2015. Strategia on mielenkiintoinen, sillä se on puolueen jäsenistön yhteinen "kasvusopimus" siitä, miten nosteessa oleva puoluekone viritetään jatkuvan kasvun tilaan. Tilanne on tuttu kasvuyrityksille: miten pidetään hallitusti yllä jatkuvan kasvun dynamiikkaa. Maagisten lukujen tarkoitus on osoittaa kirkas tavoite: 15 prosentin kannatus, 15 uutta kansanedustajaa ja jäsenmäärän nosto 15 000:een (nyt alle 4000)!

Kova, mutta realistinen tavoite. Tämä edellyttää poliittisen agendan laajentamista vakiintuneista ja vahvoista "vihreistä teemoista" kohti yleispuoluetta. Kannatuspohjaa on laajennettava uusiin ryhmiin ja uusille alueille: yrittäjiin, eläkeläisiin, uusiin ammattiryhmiin teollisuudessa ja palvelualoilla sekä suurista kasvukeskuksista keskisuuriin ja pieniin kaupunkeihin ja maaseudulle, etelästä pohjoiseen, lännestä itään jne.

Keskeinen ryhmä on tavoittaa vihreitä vieroksuvat miehet kaikissa ryhmissä ja ammateissa. Fakta lienee, ettei "tuulivoimasta haaveilevien kaupunkilaisten runotyttöjen puolue" ei ole uskottava vaihtoehto kaikille miehille.

Muutama fakta:

1.Vihreiden nykyisestä 14 kansanedustajassa on vain viisi miestä.

2. Sama rakenteellinen vinouma tulee esiin suurten kaupunkien valtuustoissa. Kymmenessä suurimmassa kaupungissa on yhteensä 101 vihreää valtuutettua kaudella 2009-2012, joista miehiä on alle kolmannes eli 31 valtuutettua (30,7 %). Kuopio on ainoa miesenemmistöinen kaupunki (5/9).

Helsinki 5 (21) = 23,8 %
Espoo 2 (11) =18,2 %
Tampere 5 (11) =45,5 %
Vantaa 2 (9) =22,2 %
Turku 4 (11) =36,4 %
Oulu 4 (11) =36,4 %
Jyväskylä 2 (9) =22,2 %
Lahti 1 (4) =25 %
Kuopio 5 (9) =55,6 %
Pori 1 (5) = 20 %

3. Lisäksi vihreiden kannatuspohjaa on laajennettava Uudenmaan ulkopuolelle. Tällä hetkellä vihreiden jäsenistä peräti 44 % on Uudeltamaalta.

Vihreissä on tulevaisuuden potentiaalia. TNS-gallupin tekemät puolueiden houkutteluvuustutkimukset kertovat paljon. Vihreät ovat toistuvasti toiseksi tai kolmanneksi houkuttelevin puolue. Nuorten ja opiskelijoiden kannatustutkimuksissa vihreät ovat toistuvasti kokoomuksen ohella kahden suurimman puolueen joukossa. Tämä kertoo tulevaisuuden suunnan. Pointti lienee se, että molemmat ovat profiloituneet tulevaisuusorientoituneiksi muutos- ja uudistuspuolueiksi.

Viimeisessä Suomen Kuvalehdessä Ville Niinistö tiivistää erinomaisella analyysillä sinivihreyden edut:

"Kokoomuslaiset ja me ymmärrämme toisiamme, vaikka meillä olisi erilaiset arvot. Demarien kanssa on samat arvot, mutta ei ymmärrystä. Demarit yrittävät sanella mielipiteitään, kokoomuksen kanssa neuvotellaan sivistyneesti".

Oras Tynkkynen komppaa samassa haastattelussa, että "demarit ovat yhteistyökyvyttömiä...eivät valmiita keskustelemaan tasavertaisina kumppaneina...ylimielisiä".

15+15 -strategian keskeisimmät ehdotukset kiteytyvät vihreän linjan vahvistamiseen yleispuolueen ehdoilla, poliittisen valmistelun ja ohjelmatyön terävöittämiseen (lue ammattimaisuuden lisäämiseen), jäsenmäärän ja resurssien lisäämiseen ja strategian priorisointiin kaikilla tasoilla.

Porin seudun vihreiden tavoitteena voisi olla aluksi 15 + 10 -strategia. Se edellyttäisi kannatuksen kaksinkertaistamista 8 %:sta 15 %:iin. Kannatuksen kasvu nostaisi valtuutettujen määrän nykyisestä viidestä valtuutetusta 10-12 valtuutettuun. Tällöin Vihreät nousisivat Porin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi SDP:n ja kokoomuksen jälkeen.

Tavoite lienee realistinen vasta 2020-luvun vaihteessa.

Satakunnan yliopisto vuonna 2015?

2009-02-24T00:38:00.000-08:00

Porin yliopistokeskuksen johtaja Harri Peltoniemi esitteli eilen ennen kaupunginvaltuuston kokousta kaksi maakunnan kannalta merkittävää tulevaisuusraporttia. Ensimmäinen oli Korkeakoulujen arviointineuvoston kuuden yliopistokeskusten arviointi ja toinen selvitysmies Markku Linnan raportti Satakunnan korkeakoululaitoksen kehittämisestä.

Arviointineuvoston raportti yliopistokeskusten lähitulevaisuudesta oli tuttua sanomaa: aikuiskoulutuksen lisääminen (maisteriohjelmat, täydennyskoulutus ja avoin yliopistotoiminta), ylioppilaspohjaisen kandidaattisisäänoton vähentäminen (=lopettaminen), profiloitujen tutkimusstrategioiden laatiminen, tutkija-, opettaja- ja opiskelijavaihdon lisääminen ja ennen muuta rakenteellinen yhteistyö alueellisen ammattikorkeakoulun kanssa. Ei siis uutta auringon alla!

Sanoma oli selkeä, mutta muutamia kysymyksiä jäi ilmaan. Millainen on Satakunnan korkeakoululaitos vuonna 2015? Toimivatko yliopistokeskus ja AMK yhteisellä campuksella Vähäraumalla tai Puuvillassa? Millainen on tuleva rahoitusperusta? Kuinka houkutteleva tuleva korkeakouluyksikkö tulee olemaan, jos se keskittyy vain aikuiskoulutukseen? Entä mitä menetetään, jos ja kun ylioppilaiden sisäänotto päättyy? Arkihavaintona voi itse kukin todeta, kuinka innostava ja piristävä vaikutus lisääntyneellä ylioppilaiden sisäänotolla on ollut vaikka porilaiseen katukuvaan 2000-luvulla.

Markku Linnan ehdotus Satakunnan korkeakoululaitoksen tavoitetilaksi vuodeksi 2015 antaa enemmän suuntaviittoja. Linnan selvityksen lähtökohta on, että nykyiset satakuntalaiset korkeakouluyksiköt (yliopistokeskus, DIAK ja SAMK) muodostavat "kiinteän korkeakouluyhteisön...ja niiden välillä on tarkoituksenmukainen työnjako". Edelleen Linnan mukaan

"Satakunnan korkeakoululaitos on valtakunallisesti tunnettu ja valituilta osiltaan kansainvälisesti tunnettu korkeatasoinen ja vetovoimainen korkeakouluyhteisö".

Tässä kohtaa satakuntalainen nöyrä vaatimattomuus nousee pintaan ja epäilys alkaa jäytämää mieltä: täyttä utopiaa vai askel askeleelta kasvavaa realismia?

Tavoitetilaan pääseminen edellyttää Linnan mukaan:

Parantaa koulutuksen, tutkimuksen ja kehitystyön mahdollisuuksia tukea alueen kilpailukykyä ja houkuttelevuutta
Kehittää korkeakouluyhteisön rakennetta niin, että taloudellisuus, sisäinen yhteistyö, työnjako ja profiloituminen tehostuvat
Edistää Satakunnan korkeakoululaitoksen toiminnan ohjautumista alueen tarpeiden mukaisesti

Kauniita sanoja ja yleviä tavoitteita, mutta anteeksi vaan, kuinka ihmeessä tavoitteet toteutuvat nykyisten lähtökohtien ja puitteiden valossa? Arkijärjellä olisi paljon yksinkertaisempaa ja ymmärrettävämpää, jos vain suoraan puhuttaisiin Satakunnan yliopistosta tai vaihtoehtoisesti Satakunnan korkeakoulusta. Käsittääkseni käsite 'Satakunnan korkeakoululaitos' tarkoittaa suomeksi sitä, että ammatti- ja tiedekorkeakoulut pitävät viimeiseen asti kiinni omasta autonomiastaan ja erityispiirteistään. Tällöin ollaan loputtomassa suossa, jossa jokainen keskustelu alkaa ja päättyy "yhteistyön syventämistarpeeseen", "yhteisiin tutkimus- ja kehittämisprojekteihin", "työnjaon syventämiseen" jne., mutta todellisuudessa kumpikin rakentaa tulevaisuutta omista lähtökohdistaan käsin.

On varsin kuvaavaa, että pelkästään keskustelu yhteisen campuksen sijaintipaikasta herättää suuria tunteita. Tilannetta ei helpota se, että ammattikorkeakoulun (SAMK) ja yliopistokeskuksen sisällä on jo suuri työ siinä, että organisaatiot toimisivat edes sisäisesti yhtenäisinä ja eheinä.

SAMK:n ongelmana on se, että aloituspaikkojen vähentämistarve tulee iskemään seuraavaksi Huittisten liiketalouteen. Harjavallan ja Kankaanpään yksikköjen leikkaukset saivat jo puolet maakunnasta varpailleen, jonka vuoksi jokainen, perusteltukin liike, joutuu kohtuuttomaan läpivalaisuun. Pori toimii SAMK:n ylläpitäjänä ja joutuu ottamaan vastaan niin oikeutetut kuin perustettomat vyön alle tulevat iskut.

Porin yliopistokeskuksessa taas eri emoyliopistojen yksiköt pyrkivät turvaamaan ensisijaisti omat tarpeensa, toissijaisesti omat tarpeensa ja vielä senkin jälkeen omat tarpeensa ennen kuin ovat valmiita näkemään yliopistokeskuksen yhteiset edut. Valitettavasti.

Linna kyllä ehdottaa rohkeasti, että Satakunnan korkeakoululaitoksen yhteistyö rakennetaan olennaisilta osiltaan Satakunnan ammattikorkeakoulun organisaation varaan...

"Satakunnan ammattikorkeakoulun yhtiöittäminen siten, että Porin yliopistokeskuksessa toimivat yliopistot olisivat osakkaina yhtiössä ja edustettuna sen hallinnossa...Satakunnan ammattikorkeakoulun
ylläpitäjäksi perustetaan osakeyhtiö, jonka keskeisinäomistajina olisivat Porin ja Rauman kaupungit sekä myös Kankaanpään kaupunki. Esitän lisäksi, että ylläpitäjäosakeyhtiön osakkaiksi tulisivat Taideteollinen korkeakoulu (myöhemmin Aalto-yliopisto), Tampereen teknillinen yliopisto, Tampereen yliopisto, Turun kauppakorkeakoulu ja Turun yliopisto. Myös alueen elinkeinoelämälle tulisi varata mahdollisuus
tulla yhtiön osakkeenomistajaksi"

Tämä tulee herättämään ehkä eniten pärinää päättäjien parissa, sillä jo maininta yhtiöittämisestä laukaisee ideologisesti latautuneita tunteita.

Sen sijaan Linnan ehdotus ammattikorkeakoulun ja yliopistokeskuksen yhteisestä täydennyskoulutuskeskuksesta vaikuttaa erittäin perustellulta. Samoin avoimen yliopistotoiminnan koordinointi, kirjastojen tietokantojen yhdistäminen, kampuskirjastot jne. ovat enemmän kuin paikallaan. Ehkä voi jopa kysyä, miksi näin ei ole toimittu jo aikaisemmin? Selvää pässinlihaa on myös kansainvälistymistarve ja yhteinen kv-strategia. Erittäin tervetulleena voi pitää Linnan ehdotusta informoinnin ja markkinoinnin tehostamista oman maakunnan ja naapurialueiden potentiaalisille opiskelijoille.

Raportista löytyy ehdotukset/suositukset niin Satakunnan ammattikorkeakoululle, Diakonia-ammattikorkeakoulun Porin yksikölle kuin yliopistokeskukselle. Näihin ehdotuksiin kannattaa tutustua. Olennaista on, että vuoden 2009 lopussa tullaan erikseen arvioimaan, miten ehdotusten toteuttamisessa on edistytty. Toisin sanoen jokaisen asiasta kiinnostuneen kannattaa pohtia, mihin asioihin haluaa vaikuttaa ja miten sen käytännössä tulee tekemään. Satakunnan maakunnan kannalta on vaikea löytää isompaa ja merkittävämpää asiaa kuin Porin yliopistokeskuksen tulevaisuus.

Herrat Valkonen ja Bäckmann

2009-02-17T23:26:00.000-08:00

Martti Valkonen esittää Kanava-lehden artikkelissa ”Imperiumin sotapeliä Suomen suunnalla” (1/2009) erikoisen näkökulman Venäjästä. Kirjoitus on kärjistävä ja poleeminen esitys nyky-Venäjän ja historiallisen Venäjästä laajentumispolitiikasta. Valkonen lainaa kirjoituksensa aluksi jonkin nimettömän elokuvaohjaajan analyysiä. Kyse on sen verran osuvasta heitosta, että sitä on pakko lainata:

”Ei Venäjä hyökkää muihin maihin. Venäjä vain yksinkertaisesti nojaa raja-aitoihinsa. Jos aita kaatuu, Venäjä valuu seuraavalle laidalle ja ryhtyy nojailemaan vuorollaan siihen. Jos aita kestää, Venäjä ei paisu sen yli vaan jatkaa nojailua ja rynkyttelee aitaa kaikessa ystävyydessä”

Näin Venäjä löytää kirjoittajan mukaan aina raja-aidoistaan heikkoja kohtia. Valkosen kirjoitus tuntuu monelta osin aika ufolta. Siinä viitataan mm. Leonid Brezhnevin Neuvostoliiton aikaisiin suunnitelmiin Suomen alueen haltuunottamisesta pihkovalaisten maahanlaskujoukkojen voimin tai että Kymenlaakso toimii nykyisin kasvavan venäläisvähemmistön vuoksi Venäjän etupiirinä, jonka aitoja tullaan jatkossa "rynkyttämään".

Nämä ja monet muut asiat menevät korkealta ja lujaa ohi, mutta yhdessä asiassa Valkonen oivaltaa terävästi. Valtion välisten raja-aitojen kaataminen tarkoittaa länsimaisessa terminologiassa kansainvälistä yhteistyötä ja jatkuvaa valtioiden välisiin neuvotteluihin perustuvaa dialogia taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten esteiden vähentämisessä. Sen sijaan Venäjällä raja-aitojen kaataminen tarkoittaa imperiumin vähittäistä, askel askeleelta tapahtuvaa aluelaajentumista, jonka ei tarvitse tapahtua vuodessa, vuosikymmenessä tai edes vuosisadassa, vaan vuosisatojen määrätietoisen laajentumishakuisen politiikan tuloksena.

Tämä periaatteen voisi tiivistää näin:
"Ne alueet, jotka ovat joskus kuuluneet imperiumiin, tulevat aina olemaan pehmeiden tai kovien vaikuttamis- ja laajentumisyritysten kohteena”
Venäläisessä keskustelussa puhutaankin Äiti-Venäjän lisäksi niin sanotuista sisä- ja ulkoalueista: sisäalueisiin kuuluvat kaikki sellaiset alueet, jotka ovat joskus olleet Venäjän imperiumin osana ja ulkoalueet ovat vasta aitoja ulkomaita.

Sisä- ja ulkoalueisiin liittyvä perinne tulee tänä päivänä esiin esimerkiksi Kaukasuksella, Ukrainan maakaasukiistoissa tai jatkuvassa Baltian maiden syyttelystä venäläisvähemmistön kohtelussa. Kun esimerkiksi EU:n Jose-Manuel Barrosso erehtyi pari viikkoa sitten arvostelemaan Venäjän viime aikaisia ihmisoikeusloukkauksia, niin vastaan tuli hihasta välittömästi venäläisvähemmistön loukkaukset varsinkin Virossa ja Latviassa. Näitä tapauksia riittää viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Toista ääripäätä aihepiirissä ja keskustelussa edustaa Pietarin dosentti, valtiotieteen tohtori Johan Bäckmann, joka on kunnostautunut Venäjän etujen kiihkeänä puolustajana erityisesti Viroa ja myös Suomea vastaan. Bäckmannin ajattelun yksi keskeisimmistä aivopieruista on se, ettei mitään neuvostomiehitystä ole Virossa tai Baltian maissa koskaan ollutkaan tai että venäläisvähemmistön aseman voi Baltiassa rinnastaa natsi-Saksan juutalaisten kohtaloihin. Hänen mukaansa esimerkiksi
"Viron miehitysmyytti on kiihotusta kansanryhmää vastaan. Puhuminen Viron ”neuvostomiehityksestä” pitäisi myös tämän vuoksi kriminalisoida”
Bäckmannin tuorein mielipidepamfletti Viron patsaskiistasta (Pronssisoturi) oli täysin omaa luokkaansa ”vastenmielisimpien historiateosten oksennussarjassa”. Samainen mies on nyt käynnistänyt oman eurovaalikampanjansa, jonka yhtenä teemana on –kuinkas muuten- Viron Apartheid –politiikka. Bäckmann luo kuvan Virosta mielivaltaisena ja venäläisiä ghettoja luovana valtiona, mitä Henrik Laxin ja Lasse Lehtisen kaltaiset suomalaiset russofoobikot ja Suomessa asuvat virolaiset (Iivi Anno Masso, Imbi Paju, Kulle Raig jne.) julkisuuden myönteisellä suosilla puolustavat. Että silleen!

Valkonen ja Bäckmann ovat kenties merkityksettömiä esimerkkejä, mutta näin ulkopuolisena ei voi kuin ihmetellä, kuinka kaukana esimerkiksi Valkosen ja Bäckmannin ajattelutapa ja historiankäsitys ovat toisistaan. Jos nämä kaksi herraa edustavat Venäjä –keskustelun ääripäitä, niin onneksi jälleen kerran on olemassa kultainen keskitie.

Maailmanlopun tunnelmissa

2009-02-12T08:06:00.000-08:00

Talouselämän uutiskirje alkoi tänään hätkähdyttävästi: "maailmanloppu oli vain kolmen tunnin päässä". Kuvittelen, että aika moni hieraisi silmiään yhden jos toisenkin kerran otsikon luettuaan. Otsikkoon oli tiivistetty Yhdysvaltain kongressiedustajan Paul Kanjorski:n hämmentävä paljastus viime syyskuulta.

Kanjorskin mukaan Yhdysvaltain talous oli viime syksynä lähellä täydellistä romahdusta. Yhdysvaltain keskuspankki (Fed) totesi 18.9 klo 11.00 käynnistyneen sähköisen talletusten massapaon, kun sijoittajat nostivat rahojaan ulos pankeista.
Syy- ja seurasketjun taustan yksi monista lenkeistä oli investointipankki Lehman Brothersin hakeutuminen konkurssiin. Kyseisen firman konkurssi sattui olemaan suurin Yhdysvaltain historiassa.

Kyse ei ollut mistään pikkusummista, vaan Kanjorskin mukaan parissa tunnissa nostettiin jopa 500 miljardia dollaria. Fed käynnisti hätäavun, jäädytti tileja ja ilmoitti antavansa talletustakuun (250 000 dollaria) jokaiselle tilille. Ellei Fed olisi reagoinut näin nopeasti, tileiltä olisi kadonnut 5,5 biljoonaa dollaria....ja Yhdysvaltain talous olisi romahtanut. Se taas olisi auttamatta johtanut lumipalloilmiöön koko läntisessä maailmassa. Kanjorskin mukaan 24 tunnin sisällä koko maailmantalous olisi ollut kaputt!

Talouselämän lainaaman lähteen mukaan Fedin pääjohtaja Ben Bernanke ja valtionvarainminiseri Henry Paulson olivat keskustelleet "tuhopäivänä" jopa sotatilalain julistamisesta ja normaalista lainsäätämis- ja poikkeamisjärjestyksestä poikkeamisesta. Päättäjiä taivuteltiin näin hyväksymään tulossa oleva massiivinen pankkitukipaketti. Kanjorskin sanoin: "...me olemme keskellä Atlantin valtamerta ilman pelastusvenettä ja mietimme missä on lähin ranta ja jaksaako sinne asti uida millään. Me emme tiedä".

Kaksi viikkoa myöhemmin eli lokakuun vaihteessa oli Iso-Britannian vuoro. Tämän jälkeen oli muun Euroopan vuoro. Tästä muutama viikko eteenpäin, niin alkoivat ensimmäiset vakavat taantuma- ja lamapuheet Suomessa. Myöhemmin pystytään ehkä osoittamaan täsmällisesti se päivä, milloin vienti pysähtyi kuin seinään ja alkoi lomautus- ja irtisanomiskierre. Vuoden 2008 marraskuun jälkeen lomautukset ja irtisanomiset ovat olleet arkipäivää. Joka ainoa päivä on sen jälkeen tullut uusia ja uusia uutisia "sopeuttamistarpeista".

Pieni esimerkki tältä päivältä. Helsingin Sanomat ilmoitti lakkauttavansa kaikki aluetoimituksensa vuoteen 2015 mennessä. Porin toimitus on lakkautettu jo pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt lakkautetaan Turun, Tampereen, Jyväskylän, Kuopion, Joensuun ja Oulun aluetoimitukset. Tämä oli henkilökohtaisesti koskettava uutinen, koska käsittääkseni HS:n kilpailuetu muihin sanomalehtiin on perustunut juuri siihen, että heidän asiantuntemuksensa, resurssinsa ja verkostonsa ovat ylivoimaiset koko maan uutisvälitystä ajatellen. Vain Yleisradio pystyy kilpailemaan osaamisessa, kattavuudessa ja laadussa heidän kanssan. Miten ihmeessä laatulehti on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Miten korvataan alueilla olevat kontaktit ja verkostot? Entä alueelliset näkökulmat, joista nousee valtakunnallisia uutisia ja päivittäisiä puheenaiheita?

Pointti on tämä: Jos HS tekee tälläisia ratkaisuja tärkeimmän kilpailuetunsa eli lehden sisällön kustannuksella, niin millaiseen kurimukseen olemme oikein tulevina kuukausina ja vuosina joutumassa?

Nyt on ilmeisesti aika kaivaa naftaliinista raamatullinen "maailmanloppu" sana. Enpä olisi 1990-luvun laman kokeneena uskonut, että 15 vuoden kuluttua ollaan uudelleen ajautumassa samaan tilanteeseen. Edellisen laman jälkeen Suomi oli vereslihalla: taloudelliset, sosiaaliset ja alueelliset erot ryöpsähtivät pintaan. Entä nyt, kun on hoidettavana kansainvälinen finanssikriisi, ikäpommi, sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ynnä muuta ja ynnä muuta. Huh-Huh, en voi muuta sanoa!

Arvot janalla

2009-02-08T09:25:00.000-08:00

Pari viikkoa sitten ilmestyi varsin mielenkiintoinen Sami Borgin ja Heikki Paloheimon (toim.) julkaisu "Vaalit yleisödemokratiassa. http://granum.uta.fi/granum/kirjanTiedot.php?tuote_id=18449

Julkaisun yhdessä artikkelissa Tampereen yliopiston tutkija Esa Reunanen ja emeritusprofessori Pentti Suhonen esittelivät mielenkiintoisen tutkimuksensa tuloksia. Mielenkiinnon kohteena oli vuoden 2007 eduskuntavaalit. Aineiston muodostivat 196 henkilön Ylen vaalikoneeseen kirjoittamat vastaukset.

Tutkijat analysoivat vastaajien ja vastausten ideologisia arvoja ja sijoittivat heidät vastausten perusteella perinteiselle oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella. Lisäksi he poimivat erikseen 22 kansanedustajaksi päässeen vastaukset. Vastausten perusteella vasemmistolaisimmaksi osoittautui Tero Rönni (Sdp) ja oikeistolaisimmaksi Jan Vapaavuori (Kok).

Lisää tutkimuksesta http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/48557

Tutkimus on mielenkiintoinen kahdesta syystä.

Ensimmäiseksi, jo vuosikausia on toisteltu ja vakuuteltu, että puolueiden väliset ideologiset erot ovat hälvenneet tai että puolueryhmät niin oikealta kuin vasemmalta ovat lähestyneet toisiaan. Kaikkien puolueiden väitetään hakeutuvan kohti kultaista keskustaa. "Kaikki suomalaiset ovat yhtä ja samaa keskiluokkaa", kuten jotkut johtavat päättäjät valistivat meitä jo 1990-luvun vaihteessa. Näinköhän? En todellakaan olisi asiasta niin vakuuttunut.

Nimittäin pintaa raaputtamalla tulee nopeasti esiin perustavanlaatuisia eroja, on sitten kysymys ulko-, sosiaali-, talous-, alue-, maaseutu-, vero-, kuntapolitiikassa tai oikeastaan mistä tahansa politiikkalohkosta. Reunasen ja Suhosen tutkimus kertoo esimerkiksi kansanedustajien arvoista jotain aivan muuta. Kansanedustajat asettuvat kauniisti perinteiselle vasemmisto-oikeisto -janalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Arvot poikkeavat toisistaan niin kuin ovat poikenneet jo vuosikymmeniä, vaikka maailma ympärillä on pyörähtynyt kerran jos toisenkin akselinsa ympäri.

Ideologisia eroja löytyy, jos mittatikuksi otetaan vaikka muutaman kokoomuspäättäjän lausunto viime viikoilta. Ensin valtionvarainministeri Jyrki Katainen jyrähti vertailemaan Turun Sanomissa julkaistussa elvytyspuheenvuorossaan asiaan kriittisesti suhtautuvia eli koko oppositiota repsakkaasti Terijoen petturihallituksen edustajiin. Toki valtionvarainministeri epätyypilliseen tapaan pyysi lausuntoaan anteeksi...suorassa lähetyksessä, kuinkas muuten! Tuore opetusministeri Henna Virkkunen taas löysi vasemmiston gallup -alamäen vastustamattomaksi syyksi sen, että vasemmistolaiset ovat katkeria ihmisiä ja suhtautuvat epäillen menestykseen ja menestyjiin.

Toiseksi, tutkimuksen tekee mielenkiintoiseksi vaalikoneiden vastausten hyödyntäminen. Vaalikoneiden merkitys on kasvanut vaali vaalilta. Jos ehdokas haluaa menestyä vaaleissa, on suorastaan kunnioitettavan rohkea valinta jättää vaalikoneet vastaamatta. Äänestäjien kannalta vaalikoneet mahdollistavat varsin perusteellisen ehdokasarvion. Ja mikä tärkeintä, ehdokkaita voi verrata iän, sukupuolen, sosiaalisen aseman, kotipaikan jne. perusteella. Tämä jos mikä tuo demokratiaan läpinäkyvyyttä. Vaalikoneet mahdollistavat myös ehdokkaiden lupausten ja todellisten tekojen myöhemmän vertaamisen. Vastaukset jäävät verkkoon eli jokainen varomaton lausahdus, mielipide, äkkiväärä näkökulma tms. sammakko nostetaan aivan varmasti tarvittaessa framille. Tutkimuksellisesta näkökulmasta vaalikoneet avaavat huikeita mahdollisuuksia poliittiseen analyysiin.

Innostuin Reunasen ja Suhosen artikkelista. Yritän soveltaa seuraavaksi vastaavaa tutkimusmetodia viime syksyisiin Porin kunnallisvaaleihin. Ylen vaalikoneeseen vastasi peräti 46 (59:stä) uuteen kaupunginvaltuustoon valitusta. Toisin sanoen neljä viidestä näki vaivan ja vastasi Ylen vaalikoneen kysymyksiin. Tämä antaa erinomaisen lähtökohdan tutkimukselle/selvitykselle. Vertailun vuoksi todettakoon, että MTV:n vaalikoneeseen vastasi 23 uutta valtuutetua.

Olen toistaiseksi kerännyt yhteen 16 kysymystä (20 kysymystä kaikkiaan), jotka liittyvät Poriin ja jotka ovat ns. ideologisesti latautuneita oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella. Tässä vaiheessa on kerännyt kaikkien vastaukset yhteen, luokitellut ja pisteyttänyt ne niin puolueittain kuin ehdokkaittain. Jokaiselle porilaiselle puolueryhmittymälle ja 46 valtuutetulle on vastausten perusteella määritelty arvo, jonka perusteella puolueet/valtuutetut voidaan sijoittaa vasemmisto-oikeisto -janalle. Seuraava haaste on luoda kokoava graafi kokonaisuudesta. Teksti on tässä tapauksessa helpompi pala, sillä jo alustavat tulokset puhuvat puolestaan. Tästä myöhemmin lisää.

Seuraavina viikkoina on edessä varsinaiset "helmikuun härkäviikot". Kahden seuraavan viikon aikana pitäisi vääntää mm. tutkimusartikkeli Kuntalehteen "Väestöllisesti ketteristä seuduista ja nokkelista kunnista". Toisena haasteena on tehdä kattava analyysi välityömarkkinoista työ- ja elikeinoministeriön julkaisuun. Näiden lisäksi vuoroaan odottavat helmikuun loppuun mennessä Loimaan ja Rauman muuttoliikeanalyysit. Hyvä, että tekemistä riittää arkityön ja luottamustoimien rinnalla!

Sohaisu ampiaspesään!

2009-02-01T00:21:00.000-08:00

Tein viime tiistaina (27.1.) eli viisi päivää sitten harkitun sohaisun ampiaispesään.

Kyse oli Jussi Halla-Ahon pitämästä nettisivustosta, Homma-foorumista. Se löytynee osoitteesta www.halla-aho.com/scripta.

Foorumin yhteydessä on Jussi Halla-Ahon, siis tuoreen helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun kotisivut ja hänen luomansa vilkas keskustelusivusto. Homma-foorumissa on mm. Tupa, Salonki, Peräkammari -nimisiä teemaryhmiä, joissa kuka tahansa voi käydä esillä oleviin teemoihin liittyvää keskustelua. Suurin osa aiheesta liittyy maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin, monikulttuurisuuteen ja ylipäätään ulkomaalaiskysymyksiin.

Provokaatio?
Heitin sivustolle kirjoitukseni "Entä jos maahanmuuttajat ovat Suomen väestönkehityksen pelastusrengas?". Todistelin kirjoituksessa, että Suomen tulevan väestö- ja aluekehityksen näkökulmasta maahanmuutto tulee olemaan yhä keskeisemmässä roolissa ja että monen kunnan väestökasvu perustuu vain ja ainoastaan lisääntyneeseen maahanmuuttoon. Keräsin väitteideni tueksi tilastoja 2000-luvun kehityksestä koko maan osalta ja kuntien osalta.

Tiesin, että aihe on provokatiivinen kyseiseen ympäristöön ja lähestyy keskustelua täysin vastakkaisesta näkökulmasta kuin sivuston yleinen henki. Laitoin lisäksi, kaiken uhalla, mutta vakaalla tarkoituksella oman nimeni ja yhteystietoni. Typerää, ehkä, mutta halusin samalla kokeilla missä menee asiallisen ja asiattoman keskustelun rajat.

Vastausten vyöry
Pistin kirjoitukseni Tupa -nimiseen foorumiin tiistaina (27.1) iltapäivällä klo 15.00 maissa. Kirjoitukseen tuli välittömästi vastauksia. Iltaan mennessä oli kertynyt jo toistakymmentä vastausta ja kirjoitusta oli luettu noin 200-250 lukukertaa. Sivuston ylläpitäjän toimesta keskustelu siirrettiin toiselle Salonki -foorumiin, joka soveltui paremmin keskustelun luonteeseen. Koska olin esitellyt yhteystietoni avoimesti, sain myös kommentteja nettisivuilleni ja suoraan sähköpostiin.

Nyt sunnuntaina 1.2 eli viisi päivää kirjoituksen jälkeen, on sohaisuun tullut 62 vastausta ja kirjoitusta on luettu 1569 lukukertaa. Osa vastauksista on omalla nimellä, mutta suurin osa nimimerkillä. Muutama on ottanut henkilökohtaisesti yhteyttä nimellään sähköpostin kautta.

Positiiviset yllätykset
Kaikesta huolimatta vastaanotto yllätti -positiivisessa mielessä!

Miksi näin?

Ensimmäiseksi keskustelun vilkkaus ja näkökulminen monipuolisuus on arvo sinänsä. Toki keskustelun taso on, kuten arvata saattaa, ollut tuomitsevaa ja näkökulmani vastaista, mutta se ei ole hyvässä keskustelussa pääasia. Mielipide-eroista huolimatta useat vastaukset ovat olleet perusteellisia ja argumentoituja. Osa on jopa perustellut vastauksensa lähdekriittisesti. Lisäksi useat vastaajat ovat tuoneet esiin uusia lähteitä ja nettilinkkejä mm. tilastoista omien väitteidensä tueksi. Tämä vie keskustelua eteenpäin!

Toiseksi tulin itse vakuuttuneeksi, että maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajia koskeva kritiikki kannattaa ottaa vakavasti eikä missään nimessä leimata oikopäätä rasistiseksi ja höyrähtäneiden aivopieruiksi. Julkisuudessa on esimerkiksi perussuomalaisia leimattu ja kategorisoitu aivan liikaa muutamien onnettomien ylilyöntien ja käsittämättömien mielipiteiden vuoksi, mutta se ei ole välttämättä koko totuus.

Halla-Ahon sivustolla esiintyy niin omalla nimellä kuin oletettavasti nimettöminä kannattajina runsaasti maahanmuuttokriittisiä perussuomalaisia, mutta keskustelua ei kannattaisi tämän vuoksi oikopäätä tuomita. Ymmärrän itse hieman paremmin, mistä perussuomalaisten nouseva kannatus kumpuaa.

Kolmanneksi Homma-foorumi on oiva osoitus hyvästä, keskustelevasta ja vuorovaikuttaisesta nettisivustosta. Kävijöitä ja kirjautuneita jäseniä on runsaasti huolimatta siitä, että keskustelun teemat ovat rajallisella alueella. Sivusto on hyvä esimerkki siitä, millä tavalla kannatta toimiva sivusto luoda.

Vihreät vastapoolina
Vihreät esiintyvät sivustolla kaiken pahan alkuna ja juurena. Kaikista puolueista juuri vihreät nähdään kritiikin keskeisimpiänä kohteena ja selkeänä vastapoolina suhteessa heidän näkökulmiin ja ajatuksiin. Sivustolta löytyy omat keskustelunsa vihreiden ympäriltä.

Juuri tästä syystä mielestäni vihreiden ja vihreää arvomaailmaa edustavien kannattaa esiintyä halla-ahojen yms. kaltaisia arvoja edustavien sivustoilla. Me vihreät pidämme edustamiamme arvoja, kuten monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta, kansainvälisyyttä jne. lähtökohtaisesti kaiken hyvän mittana, mutta täysin vastakkaiset hyvin argumentoidut näkökulmat tuovat samaan asiaan syvyyttä.

Paras argumentti ei välttämättä näissä keskusteluissa voita, mutta on tärkeää tuoda esiin toisenlaisia näkökulmia ja samalla perehtyä "vastustajien" arvomaailmaan perustaan. Tutustukaa ihmeessä halla-ahojen ja hänen hengenheimolaistensa sivustoihin, mutta sen jälkeen kannattaa toimia sanan säilällä!

Entä jos maahanmuutto pelastaa Suomen väestönkehityksen?

2009-01-31T09:46:00.000-08:00

Suomen väkiluvun on ennustettu kääntyvän laskuun 2020-luvulla. Kun syntyvyys alenee ja kuolleisuus kasvaa, on yhtälöä vaikea ja jopa käytännössä mahdoton kääntää ilman tekijää X.

Tekijä X
Tämä mystinen tekijä X on tässä tapauksessa maahanmuutto. Maahanmuuttoa ei ole tarvinnut aikaisemmin huomioida laskelmissa, ennustuksissa, skenaarioissa, kun sen merkitys on ollut hyvin rajallinen, etten sanoisi jopa marginaalinen. Toisin on nyt 2000-luvulla. Tilanne on muuttunut, ja nopeasti.

Lintukotomme ei sijaitse enää suojassa maailman tuulilta metsän syvyydessä. Olemme tottuneet ja oppineet siihen pitkällä aikavälillä, että Suomesta on aina lähdetty pois. Suomi oli 1800-luvulta 1990-luvun vaihteeseen asti siirtolaisia luovuttava maa. Kultaa lähdettiin vuolemaan merten takaa. Aikakaudesta ja maailmantilanteesta riippuen vetovoimaisia olivat Yhdysvallat, Kanada, Neuvosto-Karjala, Australia, Uusi-Seelanti, Ruotsi, Saksa ja monet muut maat.

Maahanmuutosta pelastusrengas
Toisin on nyt? Tilastokeskuksen tuoreen väestöennakkotilaston mukaan Suomen väkiluku oli joulukuun lopussa 5 325 208 asukasta. Väkiluku kasvoi 24 700 henkilöllä vuonna 2008. Suurin kiitos, ansio väestönlisäyksestä kuuluu lisääntyneelle maahanmuutolle. Maahanmuuttoja oli 14 200 enemmän kuin lähtöjä.

Mikä tärkeintä, kehitys on jatkunut samankaltaisena pidempään: Suomi on saanut muuttovoittoa maahanmuutosta keskimäärin 8 000 henkilöä vuodessa koko 2000-luvun ajan.Minkä tahansa valtion väkiluvun kääntyminen laskuun on aina vakava asia. Suomen kaltaisten vähäväkisten kansakuntien kannalta tilanne vielä ylikorostuu. Kyse on jollain aikavälillä, ei enempää ja vähempää kuin kansallisesta olemassaolosta. Lasku on aina hälyttävä ja huolestuttava rajapyykki, johon jokainen kansakunta tai yhteisö reagoi tavalla tai toisella.

2000-alun väestönkehityksen johtopäätös on selkeä: maahanmuuttajista tai uussuomalaisista on hyvää vauhtia tulossa Suomen väestönkehityksen keskeinen turvaaja, pelastusrengas. Tämä saattaa aiheuttaa monen osalta ylimääräistä nikotusta tai asennevaikeuksia, mutta se on tilastollinen fakta.

Historiallinen käänne
Vuonna 2007 maahanmuutto ylitti ensimmäisen kerran luonnollisen väestönlisäyksen. Vuoden 2008 ennakkotietojen perusteella sama kehitys jatkuu ja vahvistuu. Suomen osalta on kyse historiallisesta käänteestä. Käännekohta on tapahtunut Euroopan unioniin liittymisen jälkeen, ja kenties sen myötävaikutuksella.Kuka olisi uskonut vain muutama vuosikymmen sitten, että Suomi saa 2000-luvulla muuttovoittoa niin kolmansien kuin EU-maiden kansalaisista? Suomi on nimittäin saanut 2000-luvulla joka ainoana vuotena muuttovoittoa EU:n kansalaisista. Kyse ei ole ihan pienestä ja merkityksettömästä asiasta.

Maahanmuuttomäärät tilastojen mukaan

Tilastokeskuksen tilastojen mukaan 2000-luvun kehitys (2000-2008) näyttää tältä

-189 611 ihmistä on maahanmuuttanut vuosina 2000-2008 Suomeen

-116 424 ihmistä on maastamuuttanut vuosina 2000-2008 Suomesta

-Maahanmuuton nettomuutto on yhteensä 73 187 ihmistä

-Nettomaahanmuutto on ollut keskimäärin 8 131 ihmistä vuodessa

Eli on pakko kysyä, onko 73 000 ihmistä paljon vai vähän? Se on käytännössä keskikokoisen suomalaisen kaupungin, kotikaupunkini Porin kaupungin verran. Pääosa tästä em. joukosta on hyödyllinen kansantaloudellemme.

Mistä maahanmuuttajat tulevat?

Keitä sitten ovat nämä 73 187 uussuomalaista? Vuoden 2008 tiedot kansallisuuksittain/maittain eivät ole toistaiseksi käytössä, mutta vuosien 2000-2007 osalta tilanne näyttää tältä:

-Euroopan maista 56,6 %

-Aasian maista 28,8 %

-Afrikan maista 11,5 %

-Muut maat 3,1 %

Yhdeksän kymmenestä kunnasta maahanmuuttovoittoisia
Entä miten tilanne näkyy kuntatasolla? Usealla kunnalle maahanmuutosta muodostuu keskeinen väestönkehityksen ankkuri. Enemmän kuin joka toisessa kunnassa (240) väki vähentyi vuosina 2000-2007 (Suomessa oli 415 kuntaa vuoden 2008 alussa).

Väkiluvun laskun keskeisimmät syyt liittyivät luonnollisen väestönlisäyksen negatiivisuuteen ja/tai muuttotappioihin maan sisäisestä muuttoliikkeestä. Nettosiirtolaisuuden (=maahan- ja maastamuuton välinen erotus) osalta tilanne on kokonaan toinen. Yhdeksän kymmenestä kunnasta eli 385 kuntaa 415:sta sai muuttovoittoa ulkomaalaisperäisestä väestöstä!

Toki alhainen lähtötaso selittää muuttovoittoisten kuntien suurta määrää. Totta lienee, että useassa kunnassa kyse on vain yksittäisistä tai kymmenistä henkilöistä. Olennaista on, että muutos on käynnistynyt ja se tulee olemaan käynnissä.

2000-luvun alun kehityksen perusteella on päivänselvää, että useassa kunnassa nettosiirtolaisuus tulee jatkossa olemaan ainoa väestönkehityksen laskua vaimentava tai tasapainottava tekijä. Tämä tekijä korostuu entisestään tulevina vuosina.

Iso kysymys kuuluu, miten kunnat ovat varautuneet tähän muutokseen taloudellisesti, sosiaalisesti ja ennen muuta henkisesti? Suuret kaupungit ovat toki tehneet maahanmuuttopoliittisia ohjelmia, palkanneet maahanmuuuttokoordinaattoreja, käynnistäneet projekteja yms.., mutta entä kaikki pienet ja keskisuuret kunnat ympäri maata? Kuinka moni kunta on asenteellisesti valmistautunut siihen, että ainoa kunnan väkiluvun laskua pehmentävä tekijä ovat maahanmuuttajat? Entä miten tavalliset kuntalaiset hyväksyvät ja ymmärtävät tämän muutoksen?

Määrälliset voittajat
Suomi sai kaikkiaan noin 73 000 henkilöä muuttovoittoa ulkomaalaisperäisestä väestöstä vuosina 2000-2008. Määrällisesti suurimpia voittajia olivat Helsinki (12 356), Espoo (3 752), Tampere (3 264), Vantaa (3 092), Turku (2 806) ja Vaasa (1 714).

Yli tuhannen henkilön muuttovoittoihin pääsivät lisäksi Kotka, Lahti, Jyväskylä ja Oulu. Porin sijoitus (+ 503) oli 18. kaikkien suomalaisten kuntien joukossa. Ovatko nämä luvut suuria vai pieniä? Mitä luvuista voi ylipäätään päätellä?

Maahanmuuton merkitys väestönkehitykseen tulee parhaiten esiin, kun vertaa kunnan kokonaisväkiluvun muutosta ja maahanmuuton määrää toisiinsa vuosina 2000-2007. TOP 20 –kunnissa (eniten määrällistä muuttovoittoa ulkomaalaisperäisestä väestöstä) muutos tulee hyvin esiin. Kotkassa, Mikkelissä, Kajaanissa ja Kouvolassa kaupunkien väkiluku on laskenut vuosina 2000-2007, mutta ne ovat samanaikaisesti saaneet muuttovoittoa maahanmuutosta.

Maahanmuutto on em. kunnissa kirjaimellisesti väestönkehityksen pelastusrengas.Turussa, Vaasassa ja Porissa maahanmuuttajien muuttovoitto ylittää väkiluvun kokonaismuutoksen vuosina 2000-2007. Toisin sanoen em. kaupunkien väkiluvun kasvu perustuu vain ja ainoastaan ulkomaalaisperäiseen väestöön. Samankaltainen tilanne on myös Helsingissä. Pääkaupungin väkiluvun kasvusta noin 95 prosenttia selittyy maahanmuutolla vuosina 2000-2007.

Maahanmuuton merkitys on erittäin korkea (yli 50 % väestönlisäyksestä) lisäksi Lappeenrannassa, Lahdessa, Salossa ja Joensuussa.Sen sijaan Espoossa, Tampereella, Vantaalla, Oulussa, Jyväskylässä ja Kuopiossa maahanmuuton vaikutus väestönlisäykseen on maltillinen. Näiden kuntien kohdalla väestönkehityksen kaikki osatekijät (luonnollinen väestönlisäys, maan sisäinen muuttoliike ja nettosiirtolaisuus) ovat hyvässä tasapainossa.

Suhteelliset voittajat
385 kuntaa, kuten sanottua, sai ulkomaalaisperäisestä väestöstä muuttovoittoa vuosina 2000-2007. Entä missä kunnissa maahanmuuton vaikutus väestönkehitykseen on suhteellisesti korkein? Tämä saadaan esiin vertaamalla nettosiirtolaisuuden yhteismäärää väestön keskiväkilukuun. Tulokset poikkeavat luonnollisesti varsin paljon määrällisestä vertailusta, jossa suuret kaupungit tulevat kokonsa puolesta esiin.

Suhteellisesti maahanmuuton vaikutus on suurinta Ahvenanmaan pienissä kunnissa. Kärjessä ovat Brändö, Eckerö, Sottunga ja Vårdö. Näiden jälkeen tulevat mm. Korsnäs, Punkalaidun, Siikajoki, Joutseno, Föglö, Närpiö ja Vaasa.

Mistä kertoo se, että ruotsinkieliset kunnat ovat yliedustettuja tällä listalla? Suurista kaupungeista sijalta 11. löytyy Vaasa, sijalta 15. Kotka ja Salo sekä sijalta 20. Kajaani.

Tehoton, vieras, itseriittoinen ja epädemokraattinen

2009-01-31T09:42:00.000-08:00

(Alkuperäinen 19.1.2009/siirretty)

Otsikon neljä adjektiivia tiivistävät suomalaisten asenteen Euroopan unionia kohtaan tuoreen Eurobarometrin mukaan.

Suomalaiset ovat lähes kaikilla mittareilla kolmen kriittisimmän ja epäileväisimmän EU-jäsenvaltion (27) joukossa. Tulokset ovat mielenkiintoiset, sillä seuraaviin eurovaaleihin on aikaa noin puoli vuotta. Puolueet etsivät kissojen ja koirien kanssa sopivia ehdokkaita. Kun koko maa on vaalipiirinä, pitäisi ehdokkaiden olla joko politiikan tai julkisuuden valtakunnallisia nimiä.

Niin, politiikan huippunimien lisäksi suotavia ehdokkaita ovat karismaattiset ja tunnetut julkkikset. Ongelma ovat vain jälleen kerran ne pahuksen äänestäjät. Ne kun eivät syystä tai toisesta satu innostumaan vaaleista. Kiinnostus on samaa luokkaa kuin seurakuntavaaleissa eli vain joka kolmas jaksaa raahautua äänestämään. Kiinnostus on täysin toista luokkkaa kuin presidentti-, eduskunta- tai kuntavaaleissa.

Eurovaaleissa äänestetään jonkinlaisesta velvollisuuden tunteesta, ei vaikuttamisen halusta. Mihin vähäinen into perustuu?

Toveri Stalin voivotteli aikoinaan "suomalaisten olevan harvinaisen itsepäistä kansaa, joihin ei voi takoa järkeä kuin moukarilla". Totta. Suomalaiset ovat lähes kaikkien tutkimusten mukaan poikkeuksellisen EU -skeptisiä tai vähintään varauksellisia EU-kansalaisia.

Timo Soinin lausahdukset "missä EU, siellä ongelma" uppoavat poikkeuksellisen hyvin suomalaiseen maaperään.

Kaikki tutkimukset vahvistavat samaa kieltä. Tuore Eurobarometri-tutkimus (2008) tiivistää karusti suomalaista ilmapiiriä kuvaavan epäluulon. Tutkimuksessa haastateltiin yhteensä noin 30 000 henkilöä eri EU-maissa. Kuten todettua, Eurobarometrin mukaan yli puolet suomalaisista pitää europarlamenttia tehottomana, vieraana, itseriittoisena ja epädemokraattisena. Neljä adjektiivia kertovat olennaisen.

27 EU-maan joukossa suomalaiset olivat jokaisessa em. kohdassa TOP 3 -listalla varauksellisimman ja kriittisimmän kansankunnan joukossa. Tulos kertoo selkeästi missä mennään. Suomen kriittisyyttä alleviivaa se, että samanaikaisesti neljä viidestä suomalaisesta pitää niin Suomen kuin Euroopan taloudellista tilannetta hyvänä. Ero muihin EU-maihin on tältä osin huikea.

Suomen kriittinen asenne ei siis perustu taloudelliseen tilanteeseen, vaan johonkin aivan muuhun. Kuka osaa kertoa ja selittää ymmärrettävästi, mitä on tämä muu? Historiasta kumpuavaa luontaista epäluuloa ja pelkoa vierasta kohtaan vai tervettä kriittisyyttä?

Fakta on se, että joka toisen (48%) suomalaisen mielestä EU-jäsenyys on hyvä asia. Hieman suurempi osa meistä (57 %) on sitä mieltä, että olemme hyötyneet jäsenyydestä, mutta vain joka kolmannella (28 %) on myönteinen vaikutelma EU:sta. Muissa EU-maissa sentään lähes puolella (45 %) on myönteinen vaikutelma unionista.

Suomalaiset ovat tunnetusti erittäin instituutiouskovaisia. Tämä pätee ilmeisesti vain kansallisiin instituutioihin, kuten poliisiin, armeijaan, eduskuntaan jne. Nimittäin EU-parlamenttiin luottaa 59 % ja komissioon 57 %. EKP eli Euroopan keskuspankki saa sentään vahvan 72 %:in kannatuksen. Luvut ovat merkittävästi alhaisimpia kuin vastaavien kansallisten toimielimien kohdalla.

Lohdullista saattaa olla se, että suomalaisten luottamus on noussut jonkin verran aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna ja muiden EU-maiden vähentynyt.EU nähdään maassamme oletettavasti ensisijaisesti taloudellisten intressien ja siitä saatavan kansallisen hyödyn näkökulmasta.

Eurobarometrin mukaan EU:n tärkeimpänä tavoitteena on suomalaisten mukaan talouden kehittäminen ja vauhdittaminen. Vasta tämän jälkeen tulee rauhan ja vakauden ylläpitäminen. Isoista tavoitteista on vaikea olla eri mieltä, mutta miten käy näiden eurovaalien äänestysinnon kanssa?

Matka lienee pitkä ja kivinen, sillä vain 2 % suomalaisista tiesi kesäkuussa valittavan uudet edustajat europarlamenttiin.

Kulttuuri ja luovuus

2009-01-31T09:37:00.000-08:00

(Alkuperäinen 11.1.2009/siirretty)

Kirjoitin muutama viikko sitten OECD:n raportista, jossa ryhmiteltiin erilaisia kaupunkityyppejä. Raportin yksi viidestä ryhmästä oli ns. uudistuneen teollisuuskeskukset. Raportin näkökulma oli globaali, jonka vuoksi tyypittely ei täysin sovi suomalaisten kaupunkien tyypittelyyn, mutta antaa kuitenkin hyvän kuvan muutoksen edellyttämistä vaatimuksista. Nostin esimerkiksi Bilbaon kaupungin. Jatkan vielä hieman aiheen käsittelyä.

Porilaisesta näkökulmasta mielenkiintoisinta on se, millainen muutos- ja uusiutumisprosessi tarvitaan taantuvasta teollisuuskeskuksesta uusiutuneeseen teollisuuskeskukseen. Mitä muutoksen käynnistyminen edellyttää? Kenen pitää käynnistää muutos ja millä tavalla?

Pori taantuvan teollisuuskeskuksen arkkityyppi
Esimerkiksi Pori on malliesimerkki taantuvasta teollisuuskeskuksesta. Arkkityyppi. Samankaltainen kuin esimerkiksi Tampere, Oulu, Jyväskylä, Raahe, Kemi, Kotka, Lahti, Hanko jne. Osa em. kaupungeista on kyennyt uusiutumaan, suurin osa on vielä tavoittelemassa onnistumisia uusiutumisen perustaksi. Pori on kenties sopeutunut ja jopa osittain selviytynyt 1970-luvun puolivälissä alkaneesta rakennemuutoksesta.

Sopeutuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaupunki olisi kyennyt omaehtoiseen uusiutumiseen. Tässä tilanteessa, Porin uusiutuminen on välttämätön pakko, ei vaihtoehto. Sis jos sellaiset asiat kuin väestön-, talouden-, tuotannon-tai osaamisenkasvu halutaan nostaa tulevaisuuden tavoitteeksi. Ellei, niin uusiutuminen ei ole välttämätöntä, vaan silloin voidaan olla tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen ja tyytyä vaatimattomampaan elämäntyyliin. Molemmat vaihtoehdot ovat täysin mahdollisia.

Porin palauttaminen kartalle
Jos ja kun Pori halutaan palauttaa KASVUkeskukseksi Suomen kartalle, on kaiken perusta kyvyssä uusitua ja profiloitua. Iso kysymys on, onko Porin kokoisen noin 120 000 ihmisen kaupunkiseudun mahdollista uusiutua kulttuurivetoisesti? Voidaanko Poria verrata tässä suhteessa sellaisiin eurooppalaisiin uusiutuneisiin teollisuuskeskuksiin kuin juuri Bilbao, Bradford, Birmingham, Glasgow, Rotterdam jne.

Kaikki em. kaupungit ovat paljon suurempia väkiluvultaan kuin Porin kaupunkiseutu. Toisaalta eikö kasvun perusperiaatteet ole kuitenkin samanlaisia pienemmässäkin mittakaavassa? Mitä seuraisi, jos kulttuuritoiminnot muodostaisivat Porin kaupunkiseudun strategisen kehittämistyön perustan? Kulttuurin avulla voitaisiin takuuvarmasti korjata alueen imagoa ja mainetta. Kulttuuripalveluiden kasvu taas auttaisi elinkeino- ja toimialarakenteen monipuolistamista. Merkittävää kokoluokkaa olevat kulttuuri-investoinnit saattaisivat jopa välillisesti olla merkittävämpiä kuin perinteiset kone-, laite- ja rakennusinvestoinnit. Pitkällä aikavälillä tämä korostuisi.

Kulttuuriin panostaminen=lisää virtoja
Kaava on yksinkertainen. Uskottava kulttuurikohde lisää matkailijoita ja turisteja. Se taas luo uusia työpaikkoja ja vaikuttaa positiivisesti aluetalouteen. Mitä enemmän festivaaleja, näyttelyitä, bändejä, orkestereita, gallerioita, museoita, tapahtumia, teatteria yms. kulttuuritapahtumia, sitä enemmän vierailijoita, tutustujia, kävijöitä ja vierailijoita...ja sitä enemmän rahaa.

Millaiset teokset pysäyttävät? Isojen kulttuurikohteiden arkkitehtuuri, isot festivaalit, megatähtien vierailut, museioiden näyttelyt jne. Porissa on purkamisvimmankin jälkeen säilynyt upeita rakennuksia. Hyviä esimerkkejä ovat taidemuseo, teatteri, Hotelli Otava, Puuvillatehdas jne. Noormarkussa Villa Mairea. Eurajoella Vuojoen kartano.

Kymmenen "Dorista"
Mutta pienikin voi olla kaunista. Otetaan esimerkiksi Huittisten keskustassa oleva naivistinen Doris -teos. Jokainen muistaa kerran nähtyään kyseisen naisenkuvatuksen. Entä jos Porissa olisi eri puolilla kaupunkia vaikka kymmenen "Dorista"? Tai Arvid Saarisen kivimiestä. Tai mitä tahansa, joka pysäyttää ja saa ihmiset ihmettelemään, töllistelemään ja jopa paheksumaan.

Toriparlamentti pysäyttää niin porilaiset kuin ulkopaikkakuntalaiset. Saman tekee uusi Lempi-teos Rosenlew-museon edessä. Näitä lisää.

Tulevaisuudessa kulttuurielämykset saaat entistä suuremman painoarvon. Ne ovat yhtä takuuvarma megatrendi kuin esimerkiksi eettiset kysymykset tai yhteinen huoli ympäristöstä. Porin kaupunkiseudulla jos missä, kulttuuria ja luovuutta kannattaa käyttää de-industrialisaation haittavaikutusten lieventäjänä ja imagon palauttajana. Kulttuuri-imago voi toimia parhaimmillaan kaupunkien uudelleensyntymisen ja dynaamisuuden symboleina.

Euroopassa on useita tällaisia menestystarinoita, joita kannattaa hyödyntää soveltuvin osin vertailukehittämisen kohteena.Omaleimaisuus ja paikallisuusKaikesta huolimatta tärkeintä on kuitenkin kaikessa muutoksessa, että uusiutuminen ja uudistuminen perustuvat alueen omaleimaisuuden ja paikallisen identiteetin hyödyntämiseen. Profiloituminen ei voi perustua ulkoa tuotuun ja historiattomuuteen.

Muutama esimerkki lopuksi Kirsi Sutisen (2008) julkaisusta:

- Limerick Irlannissa: Uusiutumisprosessin kärkenä paikallinen runous, musiikki, laulu ja tanssi. Kulttuurin pääteemat on kytketty alueella asuneisiin merkkihenkilöihin, joiden julkisuusarvon avulla on muokattu niin alueen korkeakoulujen kuin paikallisten pubien imagoa.

-Newcastle pohjois-Englannissa: Uusitumisprosessin kärkenä on ollut fyysisen ja sosiaalisen ympäristön parantaminen, elinympäristön kohentaminen ja osaamisintensiivisyyden kasvattaminen. Vahva työväenluokkainen identiteetti on pyritty säilyttämään. Jalkapallo keskeisessä roolissa kotiseutuidentiteetissä. Alueen homogeenisyys rasite, sillä se hidastaa halua ja kyvykkyyttä muutokseen. Muutos kohti eurooppalaista kulttuurikaupunkia kuitenkin käynnissä.

-Dortmund Saksassa: Ruhrin sydänmailla olevien taantuvien teollisuuskeskusten malliesimerkki. Matkalla kohti kulttuurikeidasta. Väestönkehitys kääntynyt kasvuun. Ruostevyöhykkeen maine ja perintö seuraavat, vaikka alueella on ollut pitkään käynnissä merkittävä uudistuminen. Panostanut erityisesti osaamiseen ja luovuuteen. EU:n rakennerahastoresurssien ja komission suorahakuohjelmien tehokas hyödyntäminen.

Netti arjessa

2009-01-30T07:36:00.000-08:00

(Alkuperäinen kirjoitus 5.1.2009/siirretty)

Tilastokeskuksen (2007) julkaiseman käyttäjätutkimuksen mukaan jo neljä viidestä suomalaisesta käyttää nettiä säännöllisesti. Esimerkiksi opiskelijoista 99 %, työssä käyvistä 90 % ja eläkeläisistäkin 37 %. Hurjia lukuja!

Sulakkeen johtavan suunnittelijan Sulka Haron mukaan Facebookilla on kuukausittain 132 miljoonaa käyntiä, My Spacessa 117 miljoonaa, Habbo Hotellissa 10 miljoonaa ja vaikkapa IRC-galleriassa 0,5 miljoonaa. Elokuvat, musiikki, TV, pelit ja yleensä viihde hankintaan yhä usemmin on Line -periaatteella netistä. Tiedonvälityksessä korostuu kansalaisjournalismi, kun kuka tahansa voi napata kännykkäkameralla "lukijan kuvan" ja käyttäjät tuottavat enemmän ja enemmän myös sisältöjä. Netti on toisen sanoen jo suuren enemmistön normaalia ja jokapäiväistä sosiaalista arkea.

Mielenkiintoinen kysymys on, ketkä eivät käytä nettiä? Millaisia ihmisiä tai ryhmiä ovat ne, jotka ovat jääneet tai jättäytyneet "nettimaailman" ulkopuolelle? Kansallisella tasolla kyse on varsin pienistä ryhmistä, mutta globaalilla tasolla suuri enemmistö maailman ihmisistä on nopean kehityksen ulkopuolella. Paradoksi piilee siinä, että mahdollisuudet ovat rajattomat niille joille on annettu mahdollisuudet eli länsimäisen kulttuurin edustajille.

Mika Mannermaan vision mukaan yksi tulevaisuuden ilmiö netin suhteen on ns. Bottom Up -internet. Toisin sanoen käyttäjälähtöiset ja vuorovaikuitteiset blogit, wikit, verkkoyhteisöt, hakukoneet, keskustelufoorumit, videot jne. palauttavat "vallan takaisin ihmisille". Tai ainakin vähintään illuusion vallan tunteesta ja vaikuttamisen mahdollisuudesta. Hyvästä esimerkistä käy YouTuben voima: joka ainoa päivä ladataan jo 100 miljonaa videota! Se ei voi olla vaikuttamatta minkä tahansa asian tai ilmiön ymmärtämiseen. Esimerkiksi Israelin Gaza-konfliktissa ilmestyi verkkoon välittömästi kymmeniä molempien osapuolien tekemiä propagandavideoita.

Tämä kehitys jatkuu. Sana ja kuva muuttuvat yhdeksi.Sosiaalisen median (esim. Facebook, My Space, Linked In, IRC-galleria, hakukoneet, Flickr, YouTube, Habbo, Second Life jne.) mahdollisuudet avaavat periaatteessa rajattoman -ajasta ja paikasta riippumattoman- mahdollisuuden maailman tietovarastoihin.

Virtuaalimaailma muuttuu vuosi vuodelta enemmän reaalimaailmaksi. Langaton tiedonsiirto yhdistää uusia ja uusia asioita.Haasteeksi muuttuu eräänlainen hallitsemattomuuden tunne. Langaton tiedonsiirto yhtäältä helpottaa arkea ja toisaalta tekee sen entistä monimutkaisemmaksi.

Kehityksessä pysyy mukana vain olemalla ja vaikuttamalla itse siihen. Sivuun ei voi hypätä, ellei halua jättäytyä vapaaehtoisesti yhteiskunnan ulkopuolelle. Kyse on tällöin rankasta valinnasta. Osa yksilöistä ja ryhmistä murentuu väistämättä kehityksen jalkoihin. Perinteiset sosiaalisen syrjäytymisen ratkaisut eivät ole näiden ryhmien kohdalla ratkaistavissa lisäämällä työtä tai tulonsiirtoja.

Otetaan Bilbaosta malllia

2009-01-30T06:08:00.000-08:00

(Alkuperäinen 29.1.2008/siirretty)

OECD julkaisi niin sanotun metropoliraportin kaupunkiseutujen kehityksestä vuonna 2006. Raportissa esiteltiin viisi erilaista kaupunkityypittelyä. Porin kaupunkiseudun kannalta mielenkiintoisin kaupunkityyppi ovat ns. muutosmetropolit eli uudistuneet teollisuuskeskukset.

Tunnusmerkit
Uudistuneiden teollisuuskeskusten tunnusmerkkeihin sisältyvät mm. teollisuuden syvä rakennemuutos, korkea työttömyys, matala työllisyys, väestön väheneminen, heikko vetovoima, huono saavutettavuus, sosiaaliset ongelmat jne. Rakennemuutoksen seuraukset heijastuvat hitaasta toipumisesta huolimatta edelleen alueiden päivittäiseen elämänmenoon eri sektoreilla.

Teollisuuskeskusten rakennemuutoksen syvyys ja rajuus on ollut seurausta ”historiallisesta” erikoistumisesta johonkin teollisuuden toimialalle, kuten satamatoimintoihin, tekstiiliteollisuuteen, metalliteollisuuteen, kaivostoimintaan, laivanrakennukseen, kemianteollisuuteen, puunjalostukseen jne., Toimialan romahtamisen jälkeen on käynnistynyt hidas omaehtoinen uudistuminen ja rankkojen valintojen tekeminen uuden kehittämisen perustaksi. Olennaista on, että rakennemuutoksesta on tavalla tai toisella keinolla selviydytty ja ollaan matkalla uuteen.

Eurooppalaiset ja suomalaiset esimerkkikaupungit
OECD:n raportti nostaa esiin esimerkeiksi uudistuneista teollisuuskaupungeista sellaisia kuin Rotterdam, Manchester, Lille, Glasgow, Liege, Bilbao, Liverpool, Dortmund jne. Suomen oloissa näitä kaupunkeja voisivat olla pienemmässä mittakaavassa esimerkiksi Tampere, Oulu, Jyväskylä tai Pori Kotka, Rauma, Raahe, Kemi, Mänttä, Uusikaupunki jne. Ensimainitut ovat onnistuneet muutoksessa ja jälkimmäiset etsivät vielä omaa suuntaansa.

Porin teollisuusperusta on kehittynyt 1880-luvulta lähtien. Porin teollistuminen merkitsi jatkuvaa kasvua ja vaurastumista yhtäjaksoisesti 1880-luvulta 1980-luvun vaihteeseen asti, jonka jälkeen käynnistyi raju rakennemuutos. Hidas käänne on tapahtunut 2000-luvun vaihteesta alkaen, mutta teollisuusperustan murtumisen seurauksena Pori kärsii edelleen vahvasti ruostevyöhykkeen maineestaan ja perinnöstään. Rakennemuutos jätti tukun ongelmia, jotka liittyvät rosoisuuteen, työttömyyteen, rikollisuuteen, ympäristöongelmiin, pienituloisuuteen, vinoutuneeseen huoltosuhteeseen, sosiaalisiin ongelmiin, kaupunkikuvan ankeuteen jne. Alueen ”työväenluokkainen imago” on sekä vahvuus että heikkous, näkökulmasta riippuen. Alueen ulkoinen ja sisäinen kuva ei ole tasapainossa. Alue uudistuu hitaasti, mutta se ei näy vielä ulkopuolisille ja maine laahaa perässä.

Kulttuuri keskiöön
Eurooppalaisten teollisuuskeskusten ”itseuudistumisessa” ovat korostuneet erityisesti panostaminen korkeakouluihin, klusterikehittämiseen, asuntokannan uudistamiseen tai vanhojen kiinteistöjen uusiokäyttöön. ”Ruosteisten työväenkaupunkien” imagomuutoksessa yksi tekijä kuitenkin nousee muiden edelle: profiloituminen kulttuuripalveluihin sekä yleisesti luovuuteen. Kulttuurin edistäminen on saumakohta tai liima, joka yhdistää menneen ja tulevan kehityksen. Se liittyy samalla maineen parantamiseen, elinympäristön kohentamiseen ja em. osaamisintensiivisyyden kasvattamiseen.

Bilbao!
Kenties mielenkiintoisin esimerkki radikaalin omaehtoisen muutoksen voimasta on Bilbao, jonka kehitys ja asema muistuttaa monessa suhteessa Porin kehitystä. Bilbao on Baskimaan itsehallintoalueen suurin kaupunki ja Espanjan 6. suurin kaupunki. Asukasluku on noin 350 000, mutta koko seudulla asuu noin miljoona asukasta. Porin kehitys muistuttaa hätkähdyttävästi Bilbaon kehitystä. Bilbao oli ollut 1900-luvun taitteesta aina 1970-luvulle asti Espanjan dynaamisimpia alueita: väestö kasvoi, teollisuus laajentui, satama ja vientikauppa kukoisti jne. Teollinen perusta murtui vasta 1970-luvun puolivälissä, jonka jälkeen se joutui syvän rakennemuutoksen pyörteeseen aina 1990-luvulle asti. Pyörteessä väkiluku kääntyi lasku-uralla, teollisuuden työpaikkojen määrä vähentyi, koulutetut hakeutuivat muualle, työttömyys lisäsi sosiaalisia ongelmia jne. Esimerkiksi vuosina 1981-1991 kaupungin väkiluku vähentyi noin 63 000 henkilöllä. Teollisuuden työpaikoista neljännes vuosina 1979-1985.

Kaupunki päätti profiloitua kokonaan uudella tavalla. Osmo Rauhalan (2008) sanoin: ”keinoksi valittiin arkkitehtuuriin ja kuvataiteen globaali megabrändi Guggenheimin museo New Yorkista”. Kirsi Sutisen tekemän tutkimuksen (2008) mukaan taas entisestä laivanrakennus- ja terästeollisuuskaupungista tuli globaali kulttuurikohde ”rohkean politiikan, mittavien infrastruktuuri-investointien ja institutionaalisen muutoksen kautta”.

Guggenheim kärkenä
Kaupunkiin suunniteltiin ja rakennettiin uusi modernin nykytaiteen museo (1997) ja uusia monumentteja kaupungin läpi kulkevan joen varteen. Tekijät olivat ”maailmannimiä”. Guggenheimin museon suunnittelijana toimi arkkitehti Frank Gehry. Kaupunkirakennetta elävöitettiin isolla kynällä: museot, galleriat, festivaalit, tapahtumat ja muut kulttuuripalvelut nostettiin keskiöön. Kaupunkiin on noussut kuin sieniä sateella uusia gallerioita ja museoita. Siinä sivussa kaupunkikuvaa elävöitettiin laajamittaisella julkisella uudisrakentamisella: kongressikeskus, silta, hallitusrakennus, stadion jne. Lisäksi panostettiin liikenteen ja liikkumiseen. Kaupungin joukkoliikenne järjestettiin uuteen uskoon. Metron rinnalle rakennettiin Eusko Tran –rautatievaunulinja, jonka pituus on vain 4,4 km ja jonka varrella on 12 asemaa. Wikipedian mukaan rautatievaunulinjaa pidetään moderneimpana joukkoliikennejärjestelmänä maailmassa.

Tulokset?
Kaupungin vetovoima lähti nopeasti rajuun kasvuun turistivirtojen osalta. Kyse on eurooppalaisesta menestystarinasta. Bilbaon kaupungin eri toimialojen liikevaihdosta tulee jo neljä viidesosaa matkailu- ja kulttuuripalvelujen tuloista. Elinkeino- ja toimialarakenteen muutos on ollut radikaali: palvelut työllistävät jo neljä viidestä alueen työllisestä. Kaupungin väkiluku on lähtenyt uudelleen kasvuun monen vuosikymmenen väestötaantuman jälkeen. Kaupunkilaisten keskitulot ovat nousseet Espanjan keskiarvon yläpuolelle. Työttömyysaste on laskenut 26,6 %:sta (1993) noin 4 %:iin (2007). Korkeakoulutusta tarjoaa kolme korkeakoulua. Kaupunki houkuttelee uusia muuttajia niin kotimaasta kuin ulkomailta.

Bilbao valitsi kulttuurin alueen selviytymis- ja kehittämisstrategian perustaksi. Tulokset puhuvat puolestaan.

Mitä voimme oppia?
Kysymys kuuluu, mitä voisimme oppia Bilbaon tarinasta? Miten vastaavaa kulttuuristrategiaa voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa Porin seudulla? Pori ja Bilbao ovat toki monelta osin eri planeetalta. Bilbaon kulttuuriympäristö on ainutlaatuinen, ja se ei ole sellaisenaan siirrettävissä mihinkään. Lähtökohta ja puitteet ovat eri tasolla, mutta kaikesta huolimatta molemmilla alueilla on yhteisiä tunnusmerkkejä: yhtäältä vahva teollisuus- ja kulttuuriperinne, syvä rakennemuutos, väestön väheneminen, koulutettujen poismuutto ja toisaalta vahva ja omaleimainen paikallinen identiteetti.

Kulttuuri niche-alaksi
Porin alueelta löytyy pienessä mittakaavassa loistavaa kansallisen tason kulttuurista edelläkävijyyttä, teatterien, museoiden, bändikulttuurin, tapahtumien, festivaalien sekä osaamispääoman kehittämisen osalta. Kulttuuri on omaleimaista ja vahvasti paikallisuudesta kumpuavaa. Alueelta löytyy myös kaivattua osaamispääomaa. Esimerkiksi Porin yliopistokeskuksen luovan talouden koulutusohjelma on ainutlaatuinen testialusta kulttuurin ja talouden yhdistämiselle. SAMK ja SKTO edustavat oman alansa kärkeä kansallisella tasolla.

Alussa mainitussa OECD:n maaraportissa yksi kaupunkityyppi olivat pitkälle erikoistuneet niche-pelaajat, jotka toimivat nimensä mukaisesti jollakin kapealle erikoissektorille. Erikoistumisen kulmakiviä olivat hyvä yhteistyö oppilaitosten ja ympäristön välillä, vahvat henkilö- ja organisaatiotason verkostot, vahva paikallinen identiteetti ja avaintoimijoiden halu käynnistää ”suuria projekteja”.

Nähdäkseni Porin seudulla olisi kaikki avaimet tämän kaltaiseen kaupunkikehittämiseen.